Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet oppiakseen huoneentaulunsa.
Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli, miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet. Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli opetusmestarina, laiskanluettajana.
Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.
Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen mieleensä juolahti:
— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä miekkosia keitetään?
Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja punnitsija miten hyvänsä.
Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.
Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..
Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!
Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän joukon Jaakon ansiota suurempi.