Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita kuormia.
Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea, niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita, kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.
Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:
— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!
Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera kapulan vetoon.
Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin ansaita samalla tiellään.
Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä ja alkoi puolustautua:
— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä ruplaa ansainnut.
— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa panna kaks' kerrassa ruplia menemään.
— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin kuorossa Jaakon ympärillä.