Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet levätä sen aikaa.
Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.
Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä, vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut yleisempää sainoita järjestää.
Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä sulattaa.
Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen, teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella ollut.
Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän. Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa. Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!
Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se kuulosti ilkkuvan riemukkaasti:
— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.
Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!
Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.
Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.
Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon
mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.
Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita rakentaa.»