Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.
Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta kuiskasi hänelle korvaan:
— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on hirret omasta metsästä!
Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen polvensa vapisivat.
Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis, uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille näyttelemässä!
Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston, mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä. Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:
Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin. Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää maata, kaunis mäntymetsä ympärillä… Hirsiä oli siellä suon reunalla olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi. Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin laittamista varten… Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema yläkerrassa… Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti… Puita raivattiin ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa… Aita oli helppo laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu, yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen… Houkuttelevana näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut…
Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan seteliä.
Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään takaisin.
— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä korkeintaan… Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan päässyt niistä oikein perille.