Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun tieltään.
Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.
Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin… Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin, tulonsa matkan päästä huomattiin.
Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.
Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.
— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!
Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään hevosen otsajouhia ja harjaa.
Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan kymmenruplasta.
Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.
Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan, mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana, muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.