Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.
II.
Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.
Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.
Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle. Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta. Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.
Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa, voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen, salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.
Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin. Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi, täydemmäksi.
Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa, niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.
Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti, mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut tyhjentämään.
Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton: Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös, sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla omistajalleen hyödyksi.