Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan, jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta. Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi kelpaavaa maata aivan liian vähän.
Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna. Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta itsepäisyydestä.
Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi toimeentulonsa hankkia.
No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen, saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.
Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.
Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää, että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut saamaan.
Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.
Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.
Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen mieleensä juolahti:
— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain, rahanpyydössähän tässä ollaan!