Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin. Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.
Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä, niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana viimeiselle tielleen.
Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä. Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia, yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema, jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan, ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä. Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa, osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.
No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja, kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen paremmin perille päässyt.
Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan tyynnyttääkseen ajokastaan.
Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen äskeisille laduilleen.
Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille markkinoille onneansa yrittämään.
Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat, orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt, ja niin tekivät kaikki naapuritkin…
Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia, sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.
Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes katsahtaen.