Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.
III.
Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien naapuriensa halveksivilta katseilta.
Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt, kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa uusia.
Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli, vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa, tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike kukoisti sen sisällä.
Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.
Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja. Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen, ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka täytti koko rakennuksen keskiosan.
Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi keskipäivälläkin hämäräksi.
Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan pesuakan kädenselkää.
Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat, niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä. Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden, tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.