Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.
Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen. Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.
Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein hänestä edellekin.
Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi. Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.
Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä onneaan koettamassa.
Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.
Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan pöydälle.
Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja juopuneiden mekastus.
Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan, tähän tapaan:
— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne kelpaa ja selvä siitä tehdään.