Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.
Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet edessä.
Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.
Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan melkein pakko seurata tavaroidensa perästä.
Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa. Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.
Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi jouluvarukset hankkia.
Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi viikoiksi…
Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla. Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän jouluksikin syömisiä ja juomisia.
Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille, tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.
Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.