Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.
— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?
Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka kenraali miehekseen.
— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua, niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.
Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin huikkimaan.
— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.
— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien päälle mitään ymmärrät!
Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa Valkjärvelle.
Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla, ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.
Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet. Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä hyvänsä.