— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä verran talven pitkään pystyy säästämään.
Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen: Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:
— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle olet luisumassa.
— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea, kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.
— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.
— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.
— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. — Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen. Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet, sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.
Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua jatkoi:
— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt, niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu. Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan tuovan meille siunausta?
Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta, mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä: