— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta, kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja turmantuoja.
— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä, miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.
— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.
— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas, sanoi Mari hiljaa.
— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.
Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä tyynyyn ja oli nukkuvinaan.
Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.
Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään, jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.
Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo. Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.
Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän näki sen selvästi.