Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.
Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi kasvattaa pojat oman mielensä mukaan.
Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.
Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan, yksinään hänen täytyi ne kantaa.
Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta hennot hartiat eivät vavahtaneet.
Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa…
Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta ainoata sanaa.
Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat olla ne pyhäajot toisten hoidossa.
Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen, että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla rauhassa.
Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään hevosestaan huolehtia.