Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi aikaa viheltely ja laulun luritukset.
XVII.
Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.
Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä, meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.
Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.
No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.
Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää, kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa peltotieroissa olisi kasvanut.
Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt jäädä oman onnensa nojaan.
Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä tureikkoa mielikseen katsellut.
Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu. Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän turmioksi.