Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.
Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.
Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.
Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat, nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.
Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot. Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto, ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan. Sitten olisi taulu ollut täydellinen.
Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt, loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet. Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan. Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat. Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli, joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa, joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan, varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai ehtikö joku toinen jo ennen häntä.
Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla, toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan, jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.
Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain. Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin, sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa tavoittamaan.
Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät. Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.
Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää ensinkään lääkityksi saadaan.