Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.
Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi. Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.
Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin olevan syntymässä oikean paratiisin.
Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.
Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari…
Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa tarmonsa takaa toteuttamaan.
Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan. Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon laittaminen vaati paljon työtä.
Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä välittänyt.
Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti. Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.
Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä, joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.