Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan, milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä. Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.
Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!
Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.
No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa, tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan kiireisessä kävelyssä.
Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle, näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona, äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön, pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.
Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin polvilla olevan viulun kieliä.
Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin, että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin sen tuoma tunnelma painuu mieleen.
Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas, kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot, menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme. Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.
Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa. Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin, niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.
Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.