Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia. Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin säikytellä.
Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli kerran sen nimen saanut.
Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa. Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään sellaisia joutavia vallattomuuksia.
Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken, ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.
Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi, tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko! Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!
Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai luvan kysyä?
— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä. Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!
Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua, esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi paastojen ja katumusten kiirastulessa.
Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi sitten marjan mielistellen minulle.
— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi, katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!