Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan aloittamaan!
Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha, lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla notkelmissa hiiviskeli.
Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen verran!
Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.
Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen siinä Kaisulle hänen käsityöstään… tai jostakin muusta…kuiskailen hänen korvaansa.
Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain ensimäisellä kerralla!
Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt, aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä mieluummin rangaistusta kuin sääliä.
Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään, päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.
Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani, seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio, jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.
Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä. Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst, hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään, väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.