Suuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät pedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni suoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä jättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes paikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka näytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat tekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.
Jos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt halveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se parhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon ruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä kirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.
Siellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät nopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun saakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran leopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta putosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.
Juuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen vieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän turvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi pelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.
»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita hiuksiaan.
»Minä pelkäsin!» vastasi hän lapsellisesti.
»Mitä sinä pelkäsit?» kysyi Grôm huvitettuna.
»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan ja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden, kuultavien tasankojen yli.
»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun miehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista mieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»
»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin ruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»