Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin. Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.
Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk, jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.
Ja siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.
Seitsemäs luku.
A-YAN PELASTUS.
Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.
Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta maan päällä.
He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite. Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.
Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään. Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa, oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon kimppuun.
Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta, jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti, tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.