Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

* * * * *

Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat, että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi, vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme. Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija, ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.

Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa, jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja valloittamista.

Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa, jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka yrittivät käydä häneen kiinni.

Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan, johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein, itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.

Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin, sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan. Mawg oli selvästi paennut yksin.

Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan, hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan pelästyen miehen hurjuutta.

Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.

Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi jälleen vaarallista matkaansa.

Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös. Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa. Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.