»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.
Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata tietä joukkojen välistä.
Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti, pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa, jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään. Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle eivätkä aikoneetkaan seurata.
»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui, eikä vastannut mitään.
Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita, hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.
Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi, ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»
»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.
»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää ilmaa.»
Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.
»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle. »Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan luonnolliseksi päivän valoksi.