A-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti ne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.
»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»
II.
Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä, joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.
Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono, mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä, leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista, ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän reunassa.
Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä, tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen lähemmäksi metsää, kuiskasi:
»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin miekkahampaat.»
»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.
»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.
»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme mennä?»