Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa, vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi, että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.
»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään meidän kimppuumme.»
Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti. Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan. Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.
Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut heilahtelivat.
Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.
Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä. Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja. Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.
Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita, oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.
Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne. Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan, mistä ei ollut enää pelastusta!
Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan, mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi pelokkaina, puoleksi pilkallisina.
»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.