Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus. Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä kevyellä nuijallaan.
Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.
Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas. Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi asuinpaikaksi.
»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.
»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.
»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella, miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit, mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun latvoihin.
Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään, nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.
Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä, ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran vietäväksi.
Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.
»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen menemään sinne, minne haluamme.»