»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen», sanoi tyttö.
»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm. »Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme aina mukanamme.»
Kolmastoista luku.
PELKO.
Luolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin rikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat epäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan oli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja päivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää vaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja lisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja ja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He tappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he eivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai savustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä oli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan tuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.
Sitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle suuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan halukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja oli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni kukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa, epätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten Arsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta ajoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista saakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti, kun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.
Paljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti luolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien, irvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten jättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista ihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan. Nyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei enää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet mennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään. Lisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei noissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon vihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä niillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden tarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen. Mutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin niitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen. Kun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä rukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi huolia mielessään.
* * * * *
Päällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa, seisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella ja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen oli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen bamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin karjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden järjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken. Mutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot koettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.
Kaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja, jollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot näyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että voimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret päät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin siivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan keltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan piisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista näytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka liikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen jalkoihin.