Luolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä ollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä pohjolan lakeuksilla.
Toinnuttuaan viimein hämmästyksestään huomautti Bawr:
»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni häntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä, jota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat hirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti tukahduttaakseen meidät?»
Grôm mietti kauan ennenkuin vastasi.
»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä muista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta. Luulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne mahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»
»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja tulemme niiden alle.»
»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka ovat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun asukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan ihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin karkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa kanoja.»
»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa rintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme paeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien edustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»
Hän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti keihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin. Mutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.
»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet kulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon lauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin voi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja kenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin ne eivät voi seurata meitä.»