Alaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui kallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua hiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli lapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia lihakimppuja.
»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr vihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet siitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin rautanyrkkistä päällikköä.
»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä, joka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät, koska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan sanaa.»
Hengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö
Bawrin jalkoihin.
»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne juoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»
Grôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi päällikköönsä.
»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään huolta lautoista.»
Ottaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä ylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.
Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä, missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla. Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.
Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle, oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.