»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»
Ryömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.
»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen hyvin kauas.»
Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti aurinkoa ja korkeata taivasta.
Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.
»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan näkyviin.
Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.
»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.
»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen orja halusi kuolla heimon puolesta.
Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.