Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.
Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet, virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot, sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.
Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.
Neljästoista luku.
PITKÄN UNEN LAMMIKKO.
Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia, jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.
Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä, näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä, milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille. Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo jälleen matkalla.
Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla. Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi tarvitsemaan.
Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset, joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.
Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa. Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua, peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat vastenmieliseksi.