Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.
Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä, valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.
Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä. Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti suut ammollaan.
Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä. Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova, hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän, kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä, ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat leiritulien leimahdukset.
Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä. Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä, kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan, niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya, joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.
Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä, olivat vain päivän matkan päässä.
Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa muuttavien petolaumojen jaloissa.
Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.
Virta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla. Aivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat enimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana kukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita hoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut ajatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon läpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit olivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia eikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki monenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia puhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä, joiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla tömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen vähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää ruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm ihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran yli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä pyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä vihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?
Mammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä enemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä loisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon reunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina turvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja luolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.