Useita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti. Pakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia hirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla oli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat yltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut puhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten puihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta puhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi tuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi iloisena matkaansa.
Viidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan. Sen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi vajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän epäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton poistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä vasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan turvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä kohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka näytti olevan melkein uupunut.
Grômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa eikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella tunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta vihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan heimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa takaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta suojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä torjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista eläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat kulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen sotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja rukoileva ilme.
Kulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja useammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana syytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon kumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan hirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet samburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien kiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne suuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit siihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois ja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli tuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla vyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.
Kulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa kohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan tasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista kuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta oli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä kasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka oli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä maata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta samburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä oli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten turvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä suoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien uteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota höyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.
Ensimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava kimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea pinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia, kuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia. Nuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman suuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta maalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen silmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.
»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan pintaan.
Ennenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta kirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen Grômin ja A-yan kumoon.
Kuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen painosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien, vajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana olevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden tuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän aaltoilemisen.
Grômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta heimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli muodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen pinnalle.