Tämä oli täysin riittävä ateria sellaisellekin ruokahalulle kuin valaan, ja monet hylätyt rippeet hajaantuivat ja painuivat ruuaksi lukemattomille siivousta tekeville ravuille, jotka piileskelivät ruokojen välissä ja vajonneiden karien onteloissa. Valas jäi noin puoleksi tunniksi paikoilleen kieriskellen tyytyväisenä kirkkaassa vedessä salakarin yläpuolella, hoidellen ja hyväillen pienokaistaan ja sulatellen ateriaansa. Sitten se hitaasti jatkoi matkaansa, mutta kaartaen rantaa kohden, kunnes ei ollut kuin noin puolen penikulman päässä äkkijyrkkäin saarten ja rikkonaisten niemekkeiden ketjusta, joka reunusti tätä vaarallista rannikkoa. Nyt oli ihan keskipäivä, ja auringonvalo, jota ei pilvikään himmentänyt, langetessaan melkein kohtisuoraan meren pintaan näytti pohjan olevan hämmästyttävän kaukana. Noin puolivälissä tätä läpikuultavaa hohtoa uiskenteli suuri mustekala kaikessa rauhassa. Sen kapea, suippeneva ruumis oli noin kuuden jalan pituinen ja ehkä kaksitoista tai neljätoista tuumaa poikkimitaten leveimmältä kohdaltaan, joka oli pää. Muodottomasta päästä lähti, työntyen ulos melkein kuin lehdenvarret porkkanasta, kimppu tuntosarvia, kymmenen luvultaan ja melkein ruumiinmittaisia. Tuntosarvet samoin kuin ruumis olivat vaaleata, likaista kellahtavanharmaata väriä ruskeaan menevine täplineen, jollainen väri teki kalan melkein näkymättömäksi auringon läpitunkemassa meressä. Mustekala eteni takaperoa ja suoritti liikettään, ei tuntosarvillaan, vaan imemällä suuren määrän vettä laajaan tuntosarvien alapuolella olevaan lihaksilla varustettuun säkkiin ja työntämällä sen taas voimakkaasti ulos. Näytti siltä, kuin se hengittäisi ilmaa, ja käyttäisi sitä puhaltaakseen itseään eteenpäin.
Valaan ei suinkaan ollut näin pian nälkä jättiläisrauskusta saamansa juhla-aterian jälkeen, mutta niin mehevä pala kuin mustekala oli kiusaus, jota ei voinut vastustaa. Liukkaasti käännyttyään tuo suunnaton, mutta kaunismuotoinen musta ja valkoinen olento ampui suoraan alaspäin välkkyvien vetten läpi. Mutta ennenkuin se saavutti mustekalan, katsahti tämä ylöspäin ja näki sen. Silmänräpäyksessä sen kymmenen notkeata tuntosarvea kietoutui jäykäksi kimpuksi, joka ei tuottanut mitään esteitä sen kululle eteenpäin, ja vaaleat kyljet vetäytyivät voimakkaasti kouristuen kokoon työntäen ulos suuren määrän vettä, joka lennätti sitä poispäin sellaista vauhtia kuin torpeedo olisi ammuttu torvestaan; samalla se ruiskautti etenemissäkkinsä rauhasesta suihkun mustemaista nestettä, mikä heti levisi suureksi mustaksi pilveksi verhoten sen paon. Noin kätkettynä se muutti suuntansa ja pakeni alaspäin syvää kalliopohjan halkeamaa kohti, missä vihollisen leuat, kuten se tiesi, eivät sen kimppuun ulottuisi.
Valas hyökkäsi säikkymättä suoraan eteenpäin mustemaiseen pilveen. Mutta jouduttuaan keskelle hämärää se kadotti kaikki jäljet tavoittamastaan saaliista. Hetkiseksi se eksyi itsekin. Se heittelehti sinne tänne vimmatusti rauskuttaen suunnattomia leukojaan, mutta turhaan. Niiden väliin ei tullut muuta kuin tyhjää väritettyä vettä. Vihdoin ja aivan odottamatta se pääsi mustasta kehästä ulos läpikuultavaan viheriään ja katsahtaen ylöspäin näki näyn, mikä pani sen hulluna syöksymään vedenpintaa kohti valtavien kylkien meloessa huimaavia kaarteita. Sen vimmatuista iskuista kiehuivat syvät vedet. Nuo iskut panivat syvyyden kiehumaan kuin valtamerilaivan potkurien lyönneistä.
Valaanpoikanen oli lähtenyt seuraamaan emoaan syvyyksiin, mutta oli säikähtänyt mustepilveä, jonne oli nähnyt emon häviävän. Palattuaan hätääntyneenä pinnalle se uiskenteli ympäri levottomana ja ilman päämäärää, kunnes äkkäsi harhailevan haikalan.
Haikala tiesi kyllä hyvin, mikä se oli, ja tähysti ympärilleen, näkyisikö missään emoa. Se ei tahtonut olla epäystävällinen emävalaalle; mutta emää ei ollut näkyvissä. Se ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa; mutta sen oli raju nälkä ja tällainen tilaisuus oli aivan vastustamaton. Se ryntäsi pikkuvalasta kohti ja kääntyi kyljelleen, niin että lyijynkarvainen vatsa näkyi, tarttuakseen saaliiseensa. Valaanpoikanen säikähti tummaa, kolmikulmaista, monihampaista onkaloa, joka äkkiä ammotti sen edessä, luiskahti syrjään viime hetkessä ja alkoi uida suuressa kaaressa sen kohdan ympärillä, minne emo oli sukeltanut.
Taas haikala hyökkäsi, mutta sen täytyi kääntyä kyljelleen saadakseen omituiset alapuolelta jäykät leukansa toimimaan, ja valaanpojalla oli jo sukunsa notkeus. Taas hyökkäys epäonnistui. Ennenkuin haikala ehti sen uudistaa, huomasi se emävalaan kohoavan viheriästä syvyydestä. Vaikka haikala oli noin viisikolmatta jalkaa pitkä – runsaasti viisi jalkaa valasta pitempi – kääntyi se ympäri ja pakeni henkensä kaupalla.
Yksi ainoa silmäys selvitti emolle, että pienokainen oli vahingoittumaton. Sitten se syöksähti ahdistajan jälkeen sellaista vauhtia, että tämän pako oli aivan turha. Ennenkuin haikala oli päässyt viidenkymmenen yardin päähän, oli valas sen kimpussa kita ammollaan. Heittäytyen suonenvetoisesti sivulle haikalan onnistui täpärästi väistää ensimäinen vastustamaton hyökkäys. Epätoivon vimmalla se väänsi itsensä kiemuraksi ja puolittain kääntyen kyljelleen pujahti vastustajansa mahan alle, johon kävi kiinni kolmikulmaisilla leuoillaan. Mutta valas oli jo väistynyt, eikä haikalan onnistunut saada lujaa otetta. Se tosin raastoi irti joukon nahkaa ja rasvaa, mutta ei päässyt kiinni mihinkään hengenvaaralliseen kohtaan, ja raivostunut murhavalas tuskin tunsikaan haavojaan. Käännähtäen ympäri niin kiivaasti, että vaahtoa ja kuohua pärskähti ilmaan, se sai haikalan pyrstön tyven suunnattomien leukainsa väliin.
Mitä tulee varsinaiseen taisteluun, niin tämä oli sen loppu. Useita minuutteja kesti tuota jättiläistemmellystä, joka pieksi värjäytyneitä vesiä yardien korkeuteen, mutta se oli vain toispuolista, kun miekkavalas pudisteli ja murskasi ja repi henkeä irti voitetusta vastustajastaan. Vihdoin se vetäytyi pois jättäen ruhjotun raadon hitaasti painumaan syvyyksiin. Sitten se kahmaisi kiihtyneen poikasen evänsä alle, imetti sitä ja ui hitaasti maata kohden saaria ja rantaa tällä kohtaa erottavaan syvään salmeen, missä luuli löytävänsä lisää noita meheviä mustekaloja korvaukseksi siitä, joka niin arvaamatta oli välttänyt sen lähentelemiset.
Tuulenhenki, joka tähän asti oli saanut toimeen vain heikkoja väreitä, kiihtyi nyt tasaiseksi viimaksi, vaikkei sekään jaksanut muuta kuin tummentaa meren pinnan himmeän purppuraiseksi. Vapaana kiitäen tuulen edellä pitkin rannikkoa tuli pieni purjealus, jonka ainoa purje kimalteli valkoisena kirkkaassa päivänpaisteessa.
Pienessä aluksessa oli kaksi matkustajaa – mies perässä poltellen isoa orjantappuraista piippua ja silkkikarvainen ruskea vainukoira kyyristyneenä maston juurelle. Tuollainen pähkinänkuori joutui tässä kulkemaan pitkin vaarallista rannikkoa ja väylää, mutta mies oli taitava purjehtimaan pienillä aluksilla ja tiesi, että matkalla siitä satamasta, mistä oli lähtenyt, täältä noin viidentoista penikulman päästä, siihen paikkaan, minne nyt oli menossa, kymmenkunnan penikulmaa pohjoiseen päin, oli monta turvapaikkaa suojaksi äkillisen itämyrskyn sattuessa. Nämä vedet olivat hänelle outoja, mutta hänellä oli hyvä kartta, ja erityistä huvia tuotti hänelle samoileminen pitkin tuntemattomia rantoja, ainoana toverinaan uskollinen ja kaikkeen mukaantuva koiransa, joka aina oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, missä paikoissa olisi hauskinta käydä.