Ilves oli saavuttanut astumakivistä toisen, terävän ja kapean, ja pysytteli sen päällä ennenkuin loikkaisi seuraavalle, varovaisena kuin kotikissa, joka pelkää kastelevansa jalkansa. Juuri kun se valmistautui hyppyyn, iski koirasjoutsen sitä raskaasti päähän, niin että se oli vähällä menettää tasapainonsa. Sen etukäpälät ja viiksinen kuono tosin painuivatkin veteen, mutta vahvat, hyppyä varten sovitetut takakynnet pitivät kalliosta kiinni. Kiukkuisesti sylkien ja hämmästyneenä se kapusi entiseen asemaansa. Mutta seuraavana hetkenä se oli niin ajattelematon ja ylen rohkea, että nousi takajaloilleen ja tavoitti ahdistajaansa toivoen siten vetävänsä sen ilmasta maahan. Juuri silloin, kun ilveksen tasapaino oli epävarmin, heitti emälintu vaaraa uhmaten koko murskaavan painonsa sitä kohti. Auttamattomasti ilves kierähti karilta ja joutsen putosi sen mukana ja päällä, painuen syvälle veteen.
Tuokion verran ilves sokaistuneena kynsi joutsenta repien siitä irti vahvoja valkoisia sulkia ja viiltäen ammottavia haavoja sen rintaan ja reiteen. Mutta tätä kesti vain lyhyen hetken. Nolattuna ja tukehtumaisillaan se hellitti otteensa ja pulikoi pinnalle. Sen ryömiessä ylös karille molemmat linnut olivat heti jälleen sen kimpussa. Mutta ilveksessä ei enää ollut rahtuakaan taistelunhalua. Sen ei ollut ensinkään nälkä, eikä se välittänyt joutsenista, vaan tahtoi päästä johonkin päivänpaisteiseen, rauhalliseen paikkaan itseään kuivaamaan. Äänekkäästi sylkien, pää kyyryssä olkain välissä, korvat luimussa, hännän töpö lujasti painettuna pörröisten koipien väliin se pakeni häpeällisesti oikeasta siipien, nokkain ja kirkumisten helvetistä.
Kun ilves lopulta ei enää ollut saavutettavissa, oikaisivat molemmat joutsenet itsensä täyteen pituuteensa, levittivät siipensä mahdollisimman laajalle ja toitottivat käheän varoituksen kaikille rauhanhäiritsijöille. Sitten ne kiiruhtivat takaisin pesälle, jota osasivat niin hyvin varjella. Emälintu, nähtävästi tuntematta haavojaan, ryhtyi jälleen hautomiseensa pehmeästi kurnutellen kuoriville pienokaisille, kun taas koiraslintu tyynenä, kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut tai koskaan saattaisi tapahtua, asettui puhdistelemaan sotkeutunutta, lumihohteista höyhenpukuaan.
Meren tiikeri.
Halki laajojen, hiljaisten punavihreiden maininkien, joiden harjaa lempeä tuulenhenki heikosti väreilytti, uiskenteli emovalas tyytyväisenä poikasen pysytellessä aivan vieressä. Vähän väliä pikku valas hankasi itseään emoa vastaan ikäänkuin arkaillen noita valtameren aavoja ja vaarallisia ulapoita ja etsien suojaa emon lyhyen, voimallisen pyrstön takaa. Ja vähän väliä emovalas, joka on villin luonnon huolellisimpia ja uutterimpia äitejä, veti poikasensa isolla pyrstöllä hyväillen kylkeänsä vasten tai kääntyen puoleksi ympäri kosketti sitä kysyvästi suunnattomalla pyöristetyllä kuonollaan.
Tämä iso miekkavalas eli "murhavalas", joksi joku merimies tai kalastaja, joka olisi sen sattunut näkemään, olisi sitä nimittänyt, oli hyvinkin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä jalkaa pitkä. Sen olisi kaikista muista valas- ja pyöriäissuvun jäsenistä heti voinut erottaa suunnattoman selkäevän nojalla, joka ei ollut paljoa alle viiden jalan korkuinen ja kohosi suorana sen leveästä, mahtavasta mustasta selkäkaarteesta, ja lisäksi oli sillä tuntomerkkeinä kaksi hyvin huomattavaa valkoista juovaa mustassa kyljessä ja selväpiirteisenä näkyvä, kellahtava maha sen laiskasti vieriessä aallokon rinteellä. Nämä kaikki olivat vaaran merkkejä, jotka olisivat panneet asiantuntijan olemaan varuillaan.
Valaan poikasella ei ollut juuri syytä tuntea pelkoa, niin kauan kuin se pysyi emon läheisyydessä. Sillä tämä valaista vinhavauhtisin ja julmin ei pelännyt mitään muuta uivaa kuin jättiläisserkkuaan potovalasta. Vaikka vain kahdenkymmenen jalan pituinen, saattoi se pelkän vimmansa nojalla tehdä hengenvaarallisia hyökkäyksiä suurta eli "oikeata" valasta vastaan, joka oli noin neljä kertaa sen pituinen ja monin verroin kookkaampi. Ihmistä sen olisi ehkä ollut syy peljätä, jos se olisi koskaan joutunut tämän mahtia kokemaan, mutta kun se oli rasvasta köyhä, ei sen suku koskaan ollut houkutellut ihmistä näin vaivaloiseen ja vaaralliseen pyydystämiseen. Haikaloja tosin oli sen kokoisia tai siitä voiton viepiäkin, mutta ei ainoatakaan sen vertaista julmuudessa, nopeudessa ja oveluudessa. Huolettoman tyytyväisenä se siis uiskenteli pitkin suloista, rauhallista merta, välittämättä hyrskyistä keltaisten kallioiden ympärillä oikealla puolella tai valtameren tyhjistä avaruuksista vasemmalla. Mikäli aikaa jäi poikasen lapsellisen sulon tarkkaamiselta, sen se käytti tähystelläkseen läpikuultavaan syvyyteen allaan; siellä piileskeli suuria mustekaloja ja muita velttoja merenpohjalla eleskeleviä kaloja, joita sen oli tapana saaliikseen pyydystää.
Äkkiä se sukelsi päästämättä muuta ääntä kuin kovan, imemistä muistuttavan kohinan, kun vedet sulkeutuivat sen yli. Kaukana alhaalla hämärässä se oli havainnut kalpean, sätkivän olennon. Se oli meripolyyppi, joka älyttömästi oli jättänyt tavallisen kotinsa pohjakallioiden välissä ja lähtenyt etsimään uusia ruokamaita. Ennenkuin se ehti yrittääkään paeta, joutui se surmaajan suurten leukojen vangiksi. Hetken aikaa sen kahdeksan pitkää tuntosarvea kiemurteli epätoivoisesti tavoitellen vangitsijansa huulia. Sitten ne hävisivät yhdellä nielaisulla sisään vedettyinä. Tämän jälkeen valas ui rauhallisesti takaisin päivänpaisteiselle pinnalle, kohdaten puolitiessä levottoman poikasensa, joka ei ollut kyennyt kyllin nopeasti seuraamaan emoa tämän salamantapaisessa sukelluksessa. Emo ei ollut viipynyt kahta minuuttia poissa eikä hetkeäkään näkymättömissä, mutta pienokaisen vaisto varoitti sitä, että lempeä sininen alkuaine, missä se asui, oli vaaroja täynnä.
Meripolyyppi, vaikka isoa lajia, oli ollut vain suupala suurelle tappajalle, vain kiihoitin sen suunnattomalle ruokahalulle. Se matkasi nyt eteenpäin tutkien tarkemmalla silmällä syvyyksiä. Silloin veden syvä sinivihreä väri alkoi vaihtua vaaleammaksi kirkkaanviheriäksi, missä rivi vasta muodostuvia kareja kohosi noin kolmenkymmenen jalan päähän veden pinnasta ja hohti auringossa. Tässä makasi päivää paistattamassa leveä, litteä, yökköä muistuttava olento, jonka siipievät olivat yhteensä kaksitoista jalkaa pitkät ja häntä kuin piiska. Sen kylmät, liikkumattomat silmät tuijottivat ylöspäin ja huomasivat surmaajan ruumiin hitaasti pintaa halkomassa. Tuskin huomattavasti liikauttaen mustia siipiään se luiskahti karilta ja sukelsi turvaa etsien syvyyksiin.
Mutta tuo jättiläismäinen rauskukala ei ollut osannut kyllin nopeasti ja liukkaasti välttää vihollisensa silmää. Taas valas sukelsi välittämättä liikkua ääneti tällä kertaa, ja niin nopeasti se meni, että sen leveät suoraan ylöspäin kohoavat evät piestessään vettä synnyttivät äänen, joka kuului koko matkan rantaan asti. Valas painui alas luotisuoraan. Rauskukala näki sen tulevan ja joutui kauhun valtaan. Se ryntäsi sivulle ja kohta taas ylöspäin komeassa loivassa kaaressa. Rajulla voimallaan se sinkautti koko tärisevän ruumiinsa korkealle ilmaan, missä se kääntyi ja hetken roikkui mustana lepattaen, ikäänkuin sen silmitön kauhu olisi ajanut sen valtaamaan uuden alkuaineen. Hermostuneesta valaanpoikasesta se oli kamala kummitus, joka peitti auringon. Mutta tämä kiivas retki ilmaan kesti vain sekunnin tai pari ja oli yhtä turha kuin lyhytaikainen. Kun litteät mustat siivet painuivat hurjasti läiskähtäen takaisin veteen, kohosi takaa-ajava valas melkein niiden alta, tarttui niihin ja veti ne syvyyteen. Siitä ei sukeutunut taistelua, rauskukala kun oli voimaton mahtavan vastustajansa edessä – vain lyhyen hetken sokea vimmattu temmellys vaahtoavissa hyrskyissä ja sitten laajeneva punainen jälki vihreässä meressä.