Tavallisissa oloissa joutsen ehkä mieluimmin olisi odottanut hyökkäystä omalla kynnyksellään, mutta jokin äkillinen vaisto kehoitti sitä ryhtymään otteluun sillä taistelukentällä, joka sille oli tutuin. Se painui veteen sileästi kuin öljy ja liukui pitkin pintaa ilman huomattavaa ponnistusta voimakkaiden räpyläinsä avulla paljoa nopeammin kuin näätä. Mutta se ei purjehtinut suoraan vihollista vastaan; päinvastoin näytti jälkimäisestä, kuin se aikoisi välttää taistelua. Kaartaen se ui eteenpäin kuin epäröiden, miten menetellä tällaisessa tapauksessa.
Näätä oli melkein sen rinnalla, kun se käännähti vinhasti kuin salama ja kohoten ylös vedestä syöksyi suoraan uijan päätä kohti. Uija sukelsi, mutta yllätettynä se ei ollut kyllin nopea, vaan sai pyörryttävän iskun oikean silmän yläpuolelle linnun väkevästä nokasta. Hetkeksi sokaistuneena siltä puolen se samalla yltyi hurjaan vimmaan. Että pelkkä höyhenpukuinen rohkeni sitä vastustaa, se oli uskomatonta. Näätä kohosi silmänräpäyksessä pinnalle työntäen puolet vartalostaan vedestä esille ja ilkeästi narskuttaen pitkillä valkoisilla hampaillaan. Mutta se joutui käsittämättömään melskeeseen, jossa oli suunnattomia, ruhjovia siipiä, piestyä vaahtoa, ennen kuulumatonta sähinää ja sokaisevia, jäykkiä sulkia; eikä sen puolestaan onnistunut saada kuin muutamia höyheniä murhaavien leukainsa väliin. Hämmentyneenä ja tukehtumaisillaan se vaipui takaisin suu höyheniä täynnä. Kun se vielä kerran sukelsi aikoen nousta pinnalle jossakin hyökkäykseen soveliaammassa paikassa, kenties noin jalan verran pintaa alempana, kävi sen niskaan kiinni teräksenkova leukapari. Joutsen oli työntänyt pitkän käärmemäisen kaulansa veden alle kuin etsiäkseen liljan juuria ja saatuaan lujasti kiinni vihollisestaan puisteli sitä kuin rakki vanhaa kenkää. Sen kaula ja nokka olivat erinomaisen sopivat tähän työhön, sillä liljan juuret ovat sitkeät ja vaativat pontevaa nykimistä.
Maissa tämä temppu olisi tietenkin heti ollut linnun häviö. Ketterä, jäntevä näätä olisi kääntynyt ympäri ja käynyt hampain kiinni vastustajansa kurkkuun, jolloin taistelu olisi ollut lopussa. Mutta täällä vedessä se ei saanut mitään tukea, minkä varassa ponnistaisi. Se ei voinut muuta kuin potkia hyödyttömässä raivossaan. Sitäpaitsi, tottumattomana kamppailemaan veden alla, se tahtomattaan avasi suunsa ja samassa tunsi alkavansa tukehtua. Jos joutsen nyt todellakin olisi ymmärtänyt asemansa edullisuuden, olisi se ilman muuta voinut hukuttaa ahdistajansa ja näin vapauttaa erämaan yhdestä sen pahimpia vitsauksia. Mutta vimmastunut lintu, joka ei itse tuntenut mitään vastenmielisyyttä pitäessään päätään useita minuutteja yhteen menoon veden alla, ei osannut aavistaa, että sellainen koe olisi sen viholliselle ollut kuolettava. Se hellitti hetken perästä kauhean otteensa ja jäi keveästi peräytyen odottamaan hyökkääjän uutta ilmestymistä veden pinnalle, torjuakseen sen uusilla iskuilla suurista siivistään, joihin se alati turvasi.
Tavallisesti kiiltonäätä on viimeinen peräytymään tai masentumaan minkään rangaistuksen uhatessa. Mutta tällainen kuritus oli niin salaperäistä, niin aavistamatonta, että täksi kerraksi se tuntui muuttuneen koko luonnoltaan. Muuten on hyvin luultavaa, että oikein perinpohjainen upotus jäähdyttäisi sarvikuononkin taisteluinnon. Niin ainakin kävi näädän. Vaikka sen keuhkot olivat halkeamaisillaan ja silmissä iski tulta, ymmärsi se heti, kun puserrus niskasta heltisi, jäädä vielä muutamaksi sekunniksi veden alle uiden samalla epätoivoisesti omaa rantaansa kohden. Kun sen vihdoin täytyi nostaa päänsä pinnalle, oli se enää muutaman jalan päässä rantapensaista, mutta sen vastustaja oli myös siellä. Nielaisten keuhkojen täydeltä ilmaa, jonka puutteessa se oli menehtyä, se sukelsi uudelleen ja tällä kertaa niin syvälle kuin suinkin pääsi, pelastuen kuin ihmeen kautta, kun sen voittaja taas nuolennopeasti tavoitti sitä nokallaan. Vasta päästyään suojaavien juurten ja runkojen keskelle se rohkeni kohota jälleen, mutta silloinkin vain huomaamatta madellakseen niiden välitse, kunnes oli ehtinyt hyvät kaksikymmentä askelta veden rajasta. Sitten se pysähtymättä luikki tiehensä miettimään tätä tilannetta, eikä sitä nolompi näätä ole milloinkaan pitkin suota samoillut. Joutsen näki vilaukselta näädän pakenevan, kajahutti erämaan yksinäisyydessä ilmoille raikuvan voitonriemunsa ja ui ylpeänä takaisin pesälleen.
Kun nuo viisi kärsivälliselle emolle pesässään niin pitkäksi käynyttä hautomisviikkoa lähenivät loppuaan, tuli kangasmaille ennenkuulumaton kuivuudenaika. Lukuisat vesisuonet, jotka muulloin huuhtoivat suota, kuivuivat niin peräti, etteivät pitkäikäiset joutsenet muistaneet sellaista koskaan ennen sattuneen. Pitkällisessä varjottomassa päivänpaisteessa järvi kutistui uskomattomasti. Viimein, pesän varjelijain mielipahaksi niiden saari lakkasi olemasta oikea saari. Kallioryhmä, joka sen muodosti, kohosi niin korkealle vedestä, että ilmestyi kapeaharjainen kari, joka yhdisti sen rantaan. Se ei ollut kuin jakso toisistaan etäällä olevia, epävarmoja astuinkiviä, joita hienoinkin vedenväreily huuhteli, mutta se riitti valmistamaan kyllin taitavalle kulkijalle kuivan pääsön saareen. Joutsenet katselivat sitä yhä levottomampina.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin kärsivällinen hautoja kuuli liikettä ja naputusta ja vienoa ääntä kuudesta kallisarvoisesta munasia rintansa alla. Kerran toisensa perästä se painoi päänsä niiden sekaan kuunnellakseen lumoutuneena tai vastatakseen pehmeillä, rohkaisevilla kurkkuäänillä. Kumppanikin lähestyi pesää unohtaen syömisensä, mutta aina muistaen pitää säihkyvin katsein silmällä rannalle vievää karia.
Pian yksi pienoisista joutsenenpoikasista, jaettuaan kuoren kahteen puoliskoon teräväkärkisen nokkansa säännöllisillä iskuilla, työnsi ylemmän puoliskon pois, ikäänkuin se olisi ollut vain kansi, ja kieri ulos ihan märkänä emonsa kuumaa, alastonta rintaa vasten. Emo työnsi kuoren puolikkaat sisätysten, jotteivät veisi niin paljon tilaa, ja vähän myöhemmin heitti ne ulos pesästä, etteivät painuisi toisen munan päälle näin tukahuttaen sen asukkaan.
Pian jälleen kaksi pienokaista puhkaisi kuorensa melkein yhtaikaa. Ihastunut emo oli nyt puoleksi seisaallaan jättääkseen kosteille sätkyttäjille enemmän tilaa. Juuri tällöin muuan suuri harmaa ilves kierrellen tavallista lähempänä veden rajaa huomasi astumakivet ja päätti kulkea niiden yli. Jo kauan se oli himoinnut näitä suuria valkoisia lintuja.
Tavallisissa oloissa ei joutsenista väkevinkään kykene mittelemään voimiaan ilveksen kanssa, vaan joutuu poikkeuksetta tuon julman, voimakkaan pedon avuttomaksi saaliiksi. Mutta usein villieläimet, poikasiaan puolustaessaan, osoittavat sellaista kykyä ja urheutta, josta tavallisina aikoina ei osaa uneksiakaan. Silloin ne ovat täysin välinpitämättömiä kaikista vaaroista, ja tällainen mieliala saa usein aikaan mahdottomiakin. Sitäpaitsi on toista puolustaa siltaa kuin taistella aukealla.
Ei kumpikaan joutsen ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tässä oli kuolemanvaara. Ne tunsivat ilveksen tavat. Emälintu nousi seisomaan muniensa ja poikastensa keskeltä ja astui varovasti pesästä sähisten ja lyöden siivillään. Molemmat linnut ymmärsivät olla hyökkäämättä tämän vihollisen kimppuun maalla tai vesillä. Päästäen raivoisia huutoja ne kohosivat vaivaloisesti ilmaan.