Noin viikkoa myöhemmin tapahtui muutos – muutos niin äkillinen, että se yhdessä yössä karkoitti kaikki talven jäätävät voimat. Kevät, niin kauan kahlehdittu, tuli kuin lempeä, vieno tuulahdus. Eivät enää tuulet ulvoneet ja aallot raivonneet ulkokareilla, vaan lauhat tuulenhenget toivat lionneen sammaleen tuoksua, ja aavat, hiljaiset vedet kimaltelivat aution, mutta tyvenen taivaan alla. Pitkiä, pilvettömiä päiväkausia aurinko tuhlaillen loi valoaan, lumi pakeni kuin haihtuva usva, ja jää murtui hopeahelähteisin ryskein ja soinnuin vaipuen jälleen aaltoihin, jotka sen olivat synnyttäneetkin. Vihreä, korkea, hento, sanomattoman hellä humaus pyyhkäisi yhtenä päivänä yli rajattomien, autioiden suomaiden. Vielä päivä, ja tuo vihreys kimalteli täynnä kukkia.
Joutsenparvi oli heti hajaantunut lentäen parittain yksinäisiin pesimäpaikkoihinsa. Johtajalla ja sen kumppanilla ei ollut pitkää matkaa kuljettavana, sillä niiden piilopaikka oli jo katsottuna. Useita vuosia ne olivat pitäneet hallussaan pientä saarta läheisessä järvessä, minkä soiset rannat tarjosivat niille turvan enimmiltä vihollisilta. Talven tuulet tietysti aina tuhosivat niiden pesän, mutta ne ryhtyivät mielellään uutta rakentamaan.
Pikku saari ei ollut kuin kourallinen sammalta ja pajupensaikkoa, joka oli tarttunut rosoiseen kariin, ja kohosi vain jalan verran järvenpintaa ylemmäksi. Joutsenpari työskenteli yhdessä – komea koiras yhtä uutterana urakassaan kuin kumppaninsakin – ja kokosi kuivia risuja ja oksia kaikkialta järven rannoilta laahaten ne väkevillä nokillaan esille rämeistä, minne myrsky ne oli ajanut. Ne kutoivat lujan perustuksen ja rakensivat pesän kolmatta jalkaa korkean, jotta sen kallisarvoinen sisällys säilyisi kaikilta tulvavesiltä.
Tuskin oli pesä valmis, kun jo emälintu alkoi munia sisustaen samalla pesän runsaasti untuvilla. Munat olivat suuria, tummanvärisiä, hyvinkin kaksitoista tuumaa ympärimitaten pitemmältä puolelta, pinta himmeän säämiskän kaltaista. Kun niitä oli kuusi, joutsenilla tavallinen määrä, alkoi se hautoa.
Tähän pitkälliseen, vaivaloiseen työhön ei koiraslintu ottanut osaa. Tämä ei kuitenkaan johtunut sen puuttuvasta harrastuksesta. Lakkaamatta se oli vieressä valvomassa ja aina uskollinen huomaavaisuudessaan kovasti puuhaavaa kumppaniaan kohtaan. Koskaan se ei ruokaretkilläänkään eksynyt pesästä kauas. Aina, kun emälintu tuli syömään, pysytteli toinen pesän vieressä munia vartioimassa. Jos silloin jokin utelias lokki ohilentäessään ahnaasti tähysti pesän houkuttelevia palloja, kohotti joutsen uhkaavana siipiänsä ja hätyytti sen pois vimmatulla, sotaisella rähinällä.
Viikon, parin aikana tämä lakkaamaton vartioiminen ei kuitenkaan kysynyt muuta kuin kärsivällisyyttä. Mikään todellinen vaara ei uhannut. Suolla, noin puolen penikulman päässä, pesi pariskunta pohjolan suuria harmaan ja valkean kirjavia tunturipöllöjä, melkein kotkan kokoisia ja paljon julmempia. Näitä kamalia rosvoja ei joutsenten pesä kuitenkaan toistaiseksi vetänyt puoleensa. Ne eivät kuten lokit himoinneet munia, ja vain kalvavin nälkä olisi kyennyt ajamaan ne voimainkoetteluun saaripesän varjelijoiden mahtavien siipien ja nokkien kanssa. Kun munista kehittyisi joutsenenpoikasia, silloin kenties pesä alkaisi miellyttää pöllöjäkin; toistaiseksi ne eivät koskaan tulleet kyllin lähelle houkutellakseen edes varoitushuutoa valppaalta vartijalta.
Paitsi pöllöjä tuolla suolla eleli kärppiä, muutama näätä ja runsaasti pohjoisessa eläviä pieniä sinikettuja sekä jokunen isompaa ja paljoa vaarallisempaa punaista ketturotua. Mutta mikään näistä ei päässyt pesälle muutoin kuin uiden, ja joutsenet tiesivät, ettei näistä pedoista ainoakaan, jollei kenties jokin kovin uskalikko punainen kettu, huolisi lähestyä saarta, niin kauan kuin jompikumpi sen haltijoista oli lähettyvillä. Susia ei tarvinnut pelätä, sillä ne inhosivat näitä järven puoleksi uiskentelevia rantamia ja olivat sitäpaitsi seuranneet kulkuriporon jälkiä kaukaisille seuduille. Iso harmaa ilves tosin näkyi silloin tällöin varovasti hiiviskelemässä suon kuivempia kohtia, ja joskus se pysähtyi nälkäisenä veden yli kiiluilemaan pesän juhlallista valkoista vartijaa. Mutta joutsenet tiesivät, että tähän vuodenaikaan, kun riistaa oli runsaasti, ei ilveksenkään ollut niin nälkä, että kastelisi hyvin hoidettua turkkiaan saareen uimalla.
Mutta eräänä päivänä liukui yli suon, pysähdellen ja matalien pensaitten takana piileskellen, kaunis, tummanruskea, uhkaavan näköinen muukalainen. Se oli pitkä ja matala ruumiiltaan, taipuisa kuin käärme, pää julma ja suippo. Se hiipi veden rannalle ja seisoi siinä kiinteästi katsellen pesässään hautovaa emää.
Pesän valpas varjelija ei koskaan ennen ollut nähnyt kiiltonäätää, mutta se ymmärsi heti, että tämä oli vihollinen ja vaarallinenkin. Levittäen mahtavat siipensä, alentaen ja kurottaen pitkää kaulaansa, kunnes se oli samalla tasolla maan kanssa, sihisten kuin höyryviemäri se kiersi pesän ympäri, kunnes pääsi kumppaninsa ja noiden surmaa ennustavien silmien väliin. Veden reunassa se seisoi komeana, hohtavana, lumivalkoisena. Tuokion aikaa nuo kaksi niin erilaista vastustajaa seisoivat tarkastellen toisiaan välillään parikymmentä yardia kirkasta vettä.
Kiiltonäädän ei ollut erittäin nälkä, mutta sillä oli, kuten tavallista, halu surmata. Sen vitkastelu ei johtunut epäröimisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että se ei ollut koskaan ennen nähnyt joutsenta, ja ovelana se mittaili vastustajaansa joka puolelta ennen hyökkäystä. Vihdoin se äänettömästi luiskahti veteen ja ui aika vauhtia saarta kohden.