Korkeasta lennostaan joutsenet katselivat alas kaikkia muita muuttolintuparvia, paitsi kenties hanhia, jotka lensivät jotenkin samalla tasolla. Yläpuolellaan heleällä sinitaivaalla ne toisinaan näkivät vain majesteetillisesti liitelevän kotkan tahi ilmaan kohoavan korppikotkan mustat liikkumattomat siivet tai korkeita tähtäävän haukan, joka vaani saalista, minkä kimppuun hyökkäisi. Mutta ei ainoatakaan näistä joutsenet pelänneet. Nuo viattomat, mustat korppikotkat eivät hätyyttäisi kissanpoikastakaan, eikä kotka, nopea jahtihaukka tai kanahaukka, sukunsa verenhimoisin, mielellään ryhtyisi taisteluun, joka kenties syöksisi sen suinpäin alas maahan. Joutsenet eivät tosiaankaan tuhlanneet monta ajatusta niihin vaaroihin, jotka niitä saattoivat kohdata tuolla yläilmojen taipaleella.
Kuitenkin nuo valkoiset jättiläisjoutsenetkin, jollei niitä olisi elähyttänyt vahva luottamus omaan voimaansa ja rohkeuteensa, olisivat saattaneet tuntea jonkinlaista pelkoa, kun niiden yläpuolella äänettömästi liukui eteenpäin kanahaukka, kaunis, mutta pahaenteinen lintu. Joutsenet lensivät lähes satakuusikymmentä kilometriä tunnissa, ja niiden siipien tahdikas lyönti oli suuremmoisen voimainponnistuksen näkyvä ilmaisu. Kuitenkin haukka saavutti ne pian, vaikka tuskin näytti jouduttavan pitkien viikatetta muistuttavien siipiensä hitaita vetoja. Päästyään juuri johtajan kohdalle se pysäytti lentonsa ja liukui liikkumatta alaspäin nopean vauhdin synnyttämän ilmanhengen suhistessa sen jäykissä sulissa, litteä, julma pää ojennettuna alaspäin ikäänkuin valmiina iskemään. Kiilan pitempi sivu lyheni vähän, kun takanapäin lentävistä linnuista jotkut levottomina vetäytyivät kumppaneitaan lähemmäksi. Mutta johtaja ja muut vanhemmat linnut eivät kiinnittäneet uhkaukseen mitään huomiota, käänsivät vain lennossaan vakaan, tarkkaavan katseen ylöspäin.
Muutaman hetken perästä ja ilman näennäistä ponnistusta tuo mainio rosvo kiiti joutsenparvesta edelle. Kahdessa minuutissa se oli saavuttanut matkaavat hanhet. Hyökäten perimmäisen kimppuun se tarttui tämän kurotettuun kaulaan voimakkailla kynsillään ja melkein repi siltä kurkun auki. Mutta se oli liian raskas lintu ilmassa kannatettavaksi, ja haukka, piestyään vimmatusti suvillaan hetken tai pari, päästi sen, putoamaan. Siivet levällään se syöksyi alas tehden useita kuperkeikkoja ilmassa, kunnes raskaalla ryskeellä saapui tuuhean vanhan seetripuun latvaan. Iso haukka, vedettyään siipensä puoleksi kokoon, putosi raskaana kuin kivi sen perässä ja tarttui lujasti siihen kynsillään sinä hetkenä kun se kosketti puun oksia. Taajaan hakaten siivillään se johti saaliinsa oksalle, missä saattoi sitä rauhassa nauttia. Joutsenet lentäessään yli tuon taistelunäyttämön tuijottivat alaspäin kylmäkiskoisin katsein.
Pian läpäistyään ruokoviljelysten, petäjäkankaiden ja sypressisoiden vyöhykkeet ne lensivät yli Tennesseen vuorten jylhien, luoksepääsemättömien harjanteiden ja joutuivat villien vuoristolaisten pyssynkantaman piiriin. Kolme ne menettivät parvestaan tällä vaarallisella taipaleella, mutta johtaja joudutti toiset eteenpäin antamatta järjestyksen häiriytyä. Muutaman silmänräpäyksen seisaus tuli kuitenkin, kun muuan voimakas lintu lähellä kiilan kärkeä saatuaan kuolinhaavansa kamppaili vimmatusti pysyäkseen matkassa. Vielä hetki, ja se syöksyi alas; rivi sulkeutui jälleen.
Mutta nyt ei taivas joutsenten yläpuolella enää ollutkaan niin säteilevän sininen, vaan useammin yksitoikkoisen harmaa tai mustista, tuulenrepelemistä pilvistä synkkä. Lintuja kohtasivat jäiset sadekuurot ja ne hillittömät myrskyt, jotka pyrkivät karkoittamaan pohjolan arkailevan kevään ensi sanansaattajat. Virrat, jotka niiden alapuolella kohisten kiiruhtivat eteenpäin, olivat kylmät ja tulvillaan, liejusta sameat. Niin kauaksi, kuin silmä kantoi, ja vielä etäämmällekin ulottui laajoja tasankoja, mutta ne olivat omituisen täplikkäitä harmaista, sulavista lumikinosten jätteistä. Pian hävisivät ruskeat, paljaat kohdat, ja kaikkialla oli vain lunta, valkoista, rajatonta – siellä täällä vain sysimustia, vyöryviä vesiä jää- ja hirsilauttoineen ja tummanvihreätä raivaamatonta kuusimetsää. Joutsenet tuskin huomasivatkaan etäällä toisistaan olevia kaupunkeja, joiden yli välistä lensivät, paitsi milloin oli ilta ja kaupunki suurenpuoleinen. Silloin veti kauaksiheijastuva valomeri ne aina puoleensa, ja nuoremmat linnut osoittivat halua laskeutua alas tutkimuksille, mutta johtaja ehkäisi sen aina jyrkästi ja vei parvensa joskus entistä korkeammalle.
Matkaten näin päivä päivältä yhä karumpia maita ja synkempää taivasta kohti ne vihdoin saapuivat noille tuulensuojattomille, uskomattoman alastomille kangasmaille, jotka ulottuvat pitkin Hudson-lahden koillisrannikkoa. Sokaisevassa lumimyrskyssä ne tulivat pienelle järvelle, joka oli muutaman penikulman päässä merenrannasta ja joka oli ollut johtajajoutsenen päämääränä siitä asti, kun oli lähdetty Floridan aurinkoisilta lahdekkeilta. Mutta se oli liian rohkeasti ennättänyt hidastelevan kevään edelle, eikä tuo pieni järvi vielä ollut avoinna.
Kierreltyään sen yläpuolella päästäen äänekkäitä pettymyksen huutoja, joutsenet lensivät eteenpäin seuraten matalaa, vallatonta virtaa, joka pulppusi esiin jään alta ja laski mutaisten, aaltojen jäytämien jäälaikkojen keskelle, jotka reunustivat lahden rantamia.
Melkein kolmen viikon ajan parvi pysytteli koossa noilla rantavesillä. Sen turvapaikkana oli kapea, matala lahti, jossa kokoon ajautuneet jäälautat sitä jonkun verran suojasivat purevilta tuulilta. Täällä oli ruokaa runsaasti, joten joutsenet jaksoivat hyvin, vaikka rauhattomina odottelivat pesimismahdollisuutta.
Koska tuuli kävi rannalta poispäin, oli vesi kasautuneiden jäiden takana kohtalaisen tyyntä. Täällä joutsenet nukkuivat keinuen hiljaa laineilla. Täällä ne olivat enimmäkseen turvassa kaikilta vihollisilta. Mutta eräänä yönä, kun tuo aavemainen, kalpea parvi nukkui himmeänvarjoisilla vesillä, tuli toinenkin vaalea olento ääneti liikkuen kuin savu veden reunalle ja pysähtyi sulloutuneiden jäälauttain keskelle. Liikkumatta se silmäili nukkuvia joutsenia. Sitten vetäytyen varovasti taaksepäin se laskeutui veteen noin viidenkymmenen yardin [1 yardi = 0,914 m. Suom.] päässä, ui rannasta ulommaksi ehkä toiset viisikymmentä yardia ja lähestyi nukkujia mereltä päin, siltä puolelta, mistä nämä vähimmin odottivat hyökkäystä. Uiden niin syvällä, että vain terävä musta kuono näkyi vedenpinnan yläpuolella, tuo vaaniva olento pääsi arvaamatta, varoituksetta joutsenten likelle. Kohoten nyt puolella pituudellaan vedestä esille se tarttui yhtä nukkujista niskaan ja tappoi sen yhdellä ainoalla murhaavalla ravistuksella.
Silmänräpäyksessä joutsenlauma oli täysin hereillä ja lennähti ilmaan päästäen hurjia säikähdyskirkaisuja, sillä välin kun iso valkoinen karhu roiski rantaan päin voittosaaliineen. Joutsenet lensivät ulos merelle, kohosivat huimaavaan korkeuteen ja kiertelivät melkein tunnin kalpeassa aamuhämärässä, ennenkuin taas tyyntyivät. Sitten ne äänettöminä laskeutuivat jälleen maahan joka silmä valppaana ja asettuivat uudelleen lahdelle parinsadan yardin päähän vanhalta lepopaikaltaan. Vielä puolisen tuntia ne uiskentelivat pää pystyssä tarkastellen joka jäälauttaa, jokaisen loiskivan aaltosen harjaa. Tämän jälkeen, niin kauan kuin parvi pysytteli yhdessä, se ei koskaan nukkunut, jollei valvomassa ollut joku uneton vahti.