Tämä pieni raukka osui ensin metsäsissin silmään. Hyökäten suoraan pienokaista kohti se kieritti sen selälleen ja alkoi hurjasti sitä raadella. Tähän murhatyöhön liittyi tyydytetyn kostonhimon riemu, ja hetkeksi peto unohti oveluutensa.
Mutta jonkun sekunnin kuluttua sitä häiritsi heikko kynsiminen ja pureksiminen sen takakoivissa. Toinen pentu, ollen sitä ainesta, mikä ei katso taistelun vaaroihin, oli uljaasti tullut pienen vuodekumppaninsa avuksi. Leuat verestä märkinä, hirveästi murahtaen, Ismael pyörähti ympäri päästäkseen eroon tuosta mitättömästä ahdistajasta. Mutta samassa sen korviin sattui nopean tassutuksen ääni ulkoa kallioilta. Yhdellä salamannopealla loikkauksella, kuin olisi sen ruumis paljaita teräsjousia, se saavutti luolan suun.
Mutta samassa hetkessä emäkarhu, kiireestä hengästyksissä, ehti myös paikalle. Jokin vaistomainen pelon puuskaus oli puistattanut sitä jo juhla-aterian alussa, eikä se ollut jäänyt asiata miettimään, vaan oli tullut. Suunnaton käpälä, osuen yhdellä sivalluksella Ismaeliin suoraan vasten kuonoa, musersi siltä pään olkain väliin ja naulasi sen kallioon. Sitten toinen käpälä laskeutui kuin moukari sen hintelille lanteille. Vielä kuolinkamppailussakin korven kulkurin leuat liikkuivat haukkaillen hurjasti ja sokeasti. Mutta parissa sekunnissa kaikki oli ohi. Värähtämättä se makasi, muodoton veri- ja karvamöhkäle, kostajan jalkain alla.
Vanha karhu vetäytyi taaksepäin ja silmäili raatoa hetkisen. Sitten se kiiruhti pesään ulisten levotonna. Vahingoittumaton pentu kompuroi sitä vastaan. Hätäisesti tätä nuollen ja nuuskien se sai selville, että pentu oli loukkaantumaton, ja kääntyi sitten kuolleen puoleen. Uikuttaen se nuuski ja nuoli tätä poikastaan ja käänsi sen hellästi käpälällään. Kesti kai hyvinkin minuutin, ennenkuin se jaksoi oikein käsittää, että se oli kuollut. Kun se ei enää saattanut epäillä totuutta, lakkasi se valittamasta. Nostaen leuoissaan pienen, hervottoman ruumiin se kantoi sen luolan ulkopuolelle ja laski sen viivytellen jyrkälle kalliorinteelle. Se luisui hitaasti paikaltaan, ikäänkuin emo olisi juuri tätä suunnitellut, ja putosi jäsenet levällään, kierien ympäri yhä uudelleen, kunnes tarttui kiinni ja jäi riippumaan iäkkään hongan oksiin viitisenkymmentä jalkaa alempana.
Emo ei pysähtynyt tätä katselemaan. Kääntyen äkkiä se vielä kerran heittäytyi korven kulkurin raadon kimppuun piesten ja repien sitä kynsillään, kunnes siinä ei ollut jälkeäkään otuksesta, joka kerran oli samoillut erämaita. Ollen omalla tavallaan nirso ja hunajan ja hedelmäin ja pehmeän lihan suosija, se ei alentunut syömään tätä sitkeätä, jänteistä lihaa. Kun se oli täysin purkanut sille kostonsa, lennätti se raadon halveksuvasti kauvas yli pengermän ja vetäytyi luolaan imettämään jäljellä olevaa pienokaistaan, ja mitä korven kulkurista oli jäänyt, se putosi rotkon pohjalle siellä ravitakseen jonkun ketun tai villikissan vanhaa vihaa tai, vieläkin häpeällisemmin, ollakseen pitkäaikaisena juhlapöytänä jäytäville kovakuoriaisille ja ahnaille paarmoille.
Pesän varjelijat.
Kaukaa etelästä, sinisiltä palmujen reunustamilta merenlahdekkeilta, tuo valkoinen jättiläislauma tuli liidellen. Voimallisin siivin se halkoi yläilmoja liki puolentoista penikulman [Englannin penikulma on 1,609 m. Suom.] vauhdilla minuutissa. Hohtavana kiilana, suunnaltaan horjumattomana, se kiiti sankkain, välkkyvien, salaperäisten korpien ja kullanvihreiden suoniittyjen päällitse. Mahtavassa, tahdikkaassa lennossa jokainen valtava valkoinen siipi välkähti hetkeksi kuin lumi taivaan syvää sinitaustaa vasten, kun siihen osuivat auringon vaakasuorat säteet, sillä päivä ei vielä ollut ehtinyt tuntia ylemmäksi taivaanrannasta.
Viisitoista joutsenta oli tuossa korkealla matkaavassa parvessa, – noita kookkaita valkoisia lintuja, joiden ääni on kuin torven helähdys, vaikka niitä epäonnistuneesti nimitetään "vihellysjoutseniksi." Ne lensivät tarkassa järjestyksessä, neljä kiilan lyhempänä sivuna ja yksitoista pitempänä, kärjessä se, joka oli viisain ja vallitsevin, toisten eittämätön johtaja. Pohjolan kevään kaukainen ensi viesti oli sille tullut odottamatta, sen soudellessa Floridan lahdelmien kultahohteisilla siniaalloilla ja vaikka se tiesi, että kevät oli vielä raskaissa jääkahleissa, joiden yli vinhat pohjatuulet ulvoivat, oli se viivytellyt vain päivän, pari, ennenkuin noudatti kutsua. Päivän, pari oli parvi ollut hyvin kiihdyksissä, uiskennellen sinne tänne, levottomasti pudistellen sulkiaan ja kajautellen käreäsointuisia huutojaan pitkin kellertäviä rantoja. Ei ollut helppo irtautua noilta lempeiltä, lämpöä huokuvilta, sinivihreiltä laineilta. Silloin oli vihdoin viileässä aamuhämärässä villihanhiparvi lentänyt sointuisasti töräytellen niiden päällitse, määränään Hudsonin lahti. Juuri tätä kiihoitinta oli johtajajoutsen tarvinnut. Ikäänkuin olisi vain odottanutkin näitä edelläkävijöitänsä tietä osoittamaan, se lennähti ilmaan päästäen pitkän toitotuksen ja siivillään voimakkaasti piesten ilmaa. Parvi kohosi sen perässä lumihohteisena, myrskyisenä siipien ja huutojen sekamelskana. Monien kademielisten kiistojen jälkeen kiila muodostui edetessään pitkälti loivasti ylöspäin ponnistautuen, kunnes vihdoin saavutettuaan huimaavan korkeuden pyyhälsi pohjoista kohti hanhien jälkeen.
Nämä "vihellysjoutsenet", lähes viiden jalan mittaisina ja suunnattoman siipialan kannattelemina, olivat Pohjois-Amerikan mantereen komeimmat linnut. Pikimustat jalat ja musta nokka olivat suoranaisena vastakohtana hohtavan valkoiselle höyhenpuvulle, jonka ainoana pilkkuna oli keltainen täplä kasvojen kummallakin puolella. Täysikaarteinen päänmuoto ilmaisi suurta ymmärrystä, ja kesytön katse säihkyi ylevää uhmaa.
Tehden nopean käännöksen sisämaahan päin ikäänkuin välttääkseen Atlantin rannikkoa joutsenet kiitivät Mississippin laaksoa kohti. Silloin tällöin ne tavattomasti läiskyttäen ja päästäen äänen, joka oli kuin tuhansian torvien ja pillien suusta lähtenyt, laskeutuivat alas korkeuksista lepäämään ja syömään valiten aina pysäyspaikakseen lammikoista tai suojärvistä yksinäisimmän. Niiden suuri ruumiinpaino ja tuon vinhan vauhdin kysymä ankara voimainponnistus pakottivat ne etsimään ravintoa runsaasti ja usein.