Ismael söi mielellään hirvensukuisten eläinten lihaa, varsinkin nuorten, – söi sitä vielä mieluummin kuin siiliä. Sentähden, vaikka sen ei ollutkaan juuri nälkä, joi se ahnaasti lämmintä verta ja sai nielaistuksi hieman kiinteätäkin jälkiruokaa. Tässä mieluisassa puuhassa se kuitenkin piti tarkasti silmällä, palaisiko vuohiemo, jonka teräväreunaisia kavioita ja äidillistä raivoa se jo vanhastaan osasi varoa. Äkkiä kuului oksien rajua ritinää ja taittumista. Mutta se ei ollutkaan vuohiemo, joka sieltä raivasi itselleen tietä tiheikköön. Se oli äskeinen iso musta karhu. Tämä oli seurannut karvaisen maleksijan jälkiä ja tuli nyt siltä saalista ryöstämään.
Tuokioksi tai pariksi raivo melkein sokaisi Ismaelin. Se kyyristyi saaliinsa päälle kohdaten rauhanhäiritsijän niin silmittömällä vimmalla, että molempien riitapukarien ko'on ero melkein tuntui häviävän. Karhu ei kuitenkaan vähääkään piitannut sen raivosta. Se löntysti eteenpäin ja iski nopeasti pientä ruskeata petoa, joka oli kyllin röyhkeä tekemään vastarintaa.
Isku tietysti osui tyhjään; Ismael oli hävinnyt kuin varjo. Hetkeä myöhemmin karhu tunsi vihlovaa kipua suurissa lihaksissa juuri kantapään yläpuolella. Se pyörähti ympäri ja iski taas kuin leimaus. Mutta vastustaja oli jo mennyt. Se kyyrötti hiljaa muristen kymmenkunnan jalan päässä houkutellen karhua ajamaan takaa.
Mutta karhua ei raivostaan huolimatta voitu puijata. Haava, jonka se oli saanut, oli kyllä tuskallinen, mutta ei vaarallinen. Sen vastustajan leuat eivät olleet kyllin laajat saadakseen aikaan pahaa vammaa isoon karvaiseen raajaan. Se tiesi olevansa kykenemätön notkeudessa kilpailemaan ilkeän pikku vihollisen kanssa, joka sitä ivasi. Ja sen oli nälkä. Sillä oli kaksi kirkassilmäistä, oikullista pentua pesässään vuorenharjan kalliokielekkeen alla, ja niiden ruokahalu pani sen täytettäväksi vaatimuksia, joita eivät täysin tyydyttäneet metsän toukat ja villit juurimukulat. Metsävuohen liha oli sille kuin taivaasta pudonnut. Kiukkuisesti muristen se rupesi aterialle, mutta piti koko ajan tarkasti silmällä vihollistaan.
Mutta Ismael tunsi sattumalta hyvin tuon vuorenharjalla olevan pesän ja sen kallisarvoiset asukkaat. Turvallisen välimatkan päästä se oli sitä tarkastellut ilkeämielisesti hammasta purren, mutta ei ollut oikein huolinut ryhtyä vaarallisiin seikkailuihin sen valtaamiseksi. Nyt kuitenkin raivo pyyhkäisi pois sen muulloinkin vähäisen taipumuksen varovaisuuteen. Ei sentään nytkään sen viekkaus kokonaan haihtunut. Se teki lopullisen uhkaavan rynnäkön isoa vastustajaansa kohti, siten varmasti herättääkseen sen jakamattoman huomion, ja sitten, ikäänkuin vihdoin masentuneena karhun vastahyökkäyksen vimmasta, se pujahti tiehensä, ei liian nopeasti, päinvastaiseen suuntaan kuin mikä johti pesälle. Ovelasti se etsi kuutamoiset, aukeat kohdat, ja vanhan karhun silmät seurasivat sitä epäluuloisina, kunnes se hävisi varjojen hämäryyteen.
Päästyään vihdoin hyvillä mielin silmänkantaman taakse se pyörsi ympäri jäljissään, teki lyhyen kierroksen ja riensi suoraan harjanteen huippua kohti.
Vanhalla karhulla oli pesänsä pienessä kapeasuisessa luolassa juuri siinä, missä viistot liuskakivikerrokset, jotka olivat Siniharjun tärkeimpänä aineksena, äkkiä päättyivät ja kallistuivat yli syvän kuilun. Tästä rotkosta alkoi tyynessä ilmassa keveästi soliseva Siniharjun puro, joka on ryöppyävän Ottanoonsiksen mitätön lisäjoki. Pitkin jyrkänteen sivua, noin viidentoista jalan matkan, kulki monesta kohtaa murtunut pengermä, joka johti luolan suulle. Pilvetön kuunvalo loisti nyt suoraan tähän sisäänkäytävään sivuten petäjäin solakat huiput valkoisiksi alhaalla laaksossa.
Se oli kieltämättä vaarallinen umpimutka, jossa ei ollut takaovea pakoa varten, mutta metsien kulkuri ei epäröinyt. Se tiesi, että vanha karhu oli kaukana poissa, alhaalla tiheikössä harjun toisella puolella syömässä varastettua ateriaansa. Se hiipi pitkin pengermää, ja tumma, notkea hahmo oli hetkisen aikaa selvästi näkyvissä kuutamossa. Sitten se pujahti luolaan.
Nuo kaksi kiiltäväkarvaista pentua, jotenkin kotikissan kokoisia, alkoivat tuntea nälkää. Yhteen kyyristyneinä luolan perällä ne hiljaa vikisivät itsekseen, pienet suipot korvat pystyssä, odotellessaan kotiin palaavan emon askelten ääntä, kirkkaat, hauskat pienet silmät innokkaasti tähdättyinä oviaukon täyttävää valoa kohti. Äkkiä ne näkivät, ei emon kookasta muotoa, joka aina täydellisesti peitti tuon valon, vaan matalan, hennon olennon, joka juoksi sisään kevyesti, kauniisti hyppien. Ne tiesivät heti, että se ennusti kuolemaa, tuo loikkiva olento, jonka silmät olivat niihin suunnattuina niin tasaisella, julmalla välkkeellä, ja molemmat alkoivat kimakalla ulinalla huutaa apua.
Mutta pennut olivat luonteeltaan kovin erilaisia, niinkuin usein sattuu eläimillä, jotka ovat niin vaihtelevia ja niin suuressa määrin yksilöllisiä kuin karhut. Toinen niistä kohtasi vaaran urheasti, pienoinen tassu kohotettuna iskemään ja huulten ohuet mustat reunat uhkamielisesti pikku hampaiden päältä taaksepäin vedettyinä. Toinen, noiden lähestyvien silmien uhkauksesta silmänräpäyksessä kauhistuneena, alkoi kovasti vavista ja menetti kaiken liikuntakykynsä.