Mutta valas ei näyttänyt haluavan koettaa sitä uudestaan. Törmäyksen tuottama täräys oli ollut kauhea ja varmaankin vähällä pusertaa hengen valaan ruumiista. Se uiskenteli nyt hitaasti edestakaisin pelottavana vanginvartijana. Gardner katsoi sen kylmiin pieniin silmiin ja värisi nähdessään niissä leimuavan, ymmärtäväisen, leppymättömän vihan.
Kun hän tunsi itsensä kyllin tointuneeksi punnitakseen asemaansa, täytyi hänen pakostakin myöntää, että se oli koko lailla epätoivoinen. Koetellessaan kädellään ulospäin ja ylöspäin niin pitkälle, kuin ulottui, ei hän tavoittanut mitään ulkonemaa, jonka avulla olisi ollut toivoa päästä ulos komerosta ja sitten kiivetä ylös kalliolle. Hän ei ensinkään osannut arvostella, kuinka kauan tuo kostonhimoinen vartija aikoi pysyä toimessaan, mutta päättäen sen vääryyden suuruudesta, jolla hän oli valasta loukannut, siitä täsmällisyydestä, joka ilmeni sen vartioimisessa, ja siitä hurjasta vimmasta, jota se oli hyökkäyksessään osoittanut, ei hänellä ollut syytä odottaa, että se pian väsyisi virkaansa. Noissa hedelmällisissä vesissä hän tiesi sen löytävän runsaasti syömistä, jättämättä vahtipaikkaansa. Mutta vaikka nuo vedet uhkuivatkin merielämää, täytyi hänen katkerin mielin myöntää ne perin tyhjiksi laivoista.
Rannikkoalusten oli tapana pysytellä kaukana maasta tällä kohdalla rantaa salakarien ja hankalain merivirtain takia. Tästä saaresta ei tosin ollut kuin noin puoli penikulmaa rantaan – hänelle helppo uimamatka tavallisissa olosuhteissa. Mutta vaikka hänen vartijansa olisikin ollut poissa näkyvistä, ei hän olisi tuntenut mitään halua uhmailla jättiläishaikaloja, jotka vaaniskelivat noissa saaristosalmissa. Alttiina auringon kuumimmalle paahteelle – kallio hänen ympärillään tuntui epämiellyttävän kuumalta hänen koskettaessaan – hän ihmetteli, kuinka kauan kestäisi, kunnes helle ja jano niin valtaisivat hänet, että hänen jalkansa sortuisivat hänen painonsa alla ja hän suistuisi odottavan vihollisensa kitaan. Tässä suhteessa hän kuitenkin pian rauhoittui huomatessaan, että aurinko hyvin pian kulkisi kallion harjan yli ja jättäisi hänet varjoon. Mitä kuumuuteen tulee, oli hän joltisessakin turvassa seuraavaan aamuun. Mutta sitten, jos sää yhä pysyisi kauniina, kuinka hän kestäisi aamupäivän pitkän, sietämättömän helteen, ennenkuin aurinko taas painuisi kallion taa?
Hän alkoi rukoilla itselleen myrskyä ja pilvien verhoamaa taivasta. Mutta tähän hän pysähtyi käsittäen pulmallisen tilansa. Jos nousisi myrsky, tulisi se tähän vuoden aikaan luultavimmin kaakosta, ja silloin jo ensimäiset kohoavat vedet ahmaisisivat hänet ylävältä paikaltaan. Hän päätti nopeasti, että on parasta rukoilla vain yleisesti eikä rohjeta esittää vaarallisia ehdotuksia kaitselmukselle.
Vaistomaisesti kopeloiden taskussaan hän veti esille lionneen, tippuvan tupakkakukkaronsa ja laatikon märkiä tulitikkuja. Jälkimäinen sisälsi muutamia vahatikkujakin, ja hänellä oli hämärä toivo, että nämä huolellisesti kuivattuina ja oikein käsiteltyinä kenties vielä syttyisivät. Hän levitteli ne tupakan kanssa kuumalle kalliolle jalkainsa väliin. Häneltä oli tuhon mukana hukkunut piippu, mutta taskussa oli kirjeitä, joista hän niiden kuivuttua tuumi kiertää savukkeita. Tämä suunnitelma antoi hänelle jotakin tekemistä ja auttoi näin kuluttamaan tuon raskaan iltapäivän. Mutta lopulta hän huomasi, ettei ainoakaan tikuista saanut aikaan edes sähinääkään. Vihaisena hän heitti niiden hyödyttömät jäännökset mereen.
Yö tuli äkkiä kuten aina näillä leveysasteilla, ja kuutamo lumosi pitkät mainingit niin tyyniksi kuin kuvastin. Koko yön valas ui edestakaisin kallion edustalla, kunnes sen liikkeiden muuttumaton yksitoikkoisuus alkoi hypnotisoida vankia, joka käänsi silmänsä kallioseinämään päin päästäkseen sen vaikutuksesta. Hän oli kuolemantuskassa, peläten vaipuvansa uneen uupumuksessaan ja putoavansa syvennyksestään. Hänen jalkansa olivat pettämäisillään hänen allaan, eikä komerossa ollut tilaa hänen istahtaa tai edes kyyristyä vähänkään mukavasti. Vihdoin epätoivoissaan hän päätti uskaltaa laskea jalkansa riippumaan yli reunan, vaikka vihollinen silloin voisi niihin ulottua, jos rohkenisi vielä yrittää tuollaista hurjaa hyppyä ilmaan. Heti kun hän istahti tähän asentoon, ui se lähemmäksi ja silmäili häntä sanomattoman ilkeästi. Mutta se ei yrittänyt uudistaa lentävää hyökkäystään. Gardner näki selvästi, että se ei halunnut toista samanlaista rajua yhteentörmäystä kallion kanssa.
Vihdoin tuo loputon yö sittenkin päättyi. Kuu oli jo kauan sitten hävinnyt kallion taa, kun taivaan samettimainen purppura alkoi ohentua ja jäähtyä, tähdet kalveta ja sammua. Sitten leimahti meren yli pilvettömän troopillisen aamunkoiton ääretön komeus, ja vetten välkkyvä pinta näytti kallistuvan aurinkoa vastaanottamaan. Gardner kokosi kaikki uupuneet voimansa kohdatakseen sen tulikokeen, jonka tunsi olevan edessään.
Paremmin siihen varustautuakseen hän riisui päältään kevyen takkinsa ja nuoranpätkillä, jotka löysi taskustaan, laski sen veteen ja liotti siellä perinpohjin. Valas tuli nuolena katsomaan, mitä hän puuhasi, mutta hän veti märän takkinsa ylös, ennenkuin valas ehti siihen tarttua. Hän tunsi, että tämä aate oli tosiaankin mainio keksintö, sillä pitämällä päätään ja ruumistaan hyvin märkinä, hän voisi kestää melkein mitä kuumuutta tahansa, ja kun samalla imeytyisi vettä hänen sisäänsä, saattoi hän toivoa edes hetkeksi torjuvansa janon tuottamaa ääretöntä tuskaa.
Mutta leppyvän kohtalon määräyksestä hänen koettelemuksensa oli pian päättyvä. Noin yhdeksän tienoilla aamulla alkoi jostakin saaren takaa kesken hiljaisuutta kuulua rämeätä, hidastahtista jyskytystä. Gardnerin korvissa se oli suloisinta soittoa. Pian hän oli kiskaissut yltään kevyen paitansa ja piteli sitä innokkain käsin. Vielä hetkinen – ja vahva neljänkymmenen jalan moottorialus tuli näkyviin. Se oli noin sadanviidenkymmenen yardin päässä ja piti aika melua. Mutta Gardner karjui kovaa ja liehutti paitaansa ilmassa, ja niin hänen onnistuikin herättää aluksen huomiota. Se kääntyi kalliota kohti, mutta pian moottorin ääni lakkasi kuulumasta, ja se kääntyi taas poispäin. Luotsi oli huomannut Gardnerin vartijan.
Aluksessa oli kolme miestä. Eräs heistä puhutteli vankia.