"Onko vettä runsaasti kallioonne asti?" kysyi kapteeni laivan hitaasti lähestyessä.
"On kyllä", vastasi Gardner kompuroiden kankeasti alas komerostaan seistäkseen valmiina kiipeämään kannelle.
Hämäränpeikko.
Risteillessään purppurahohteisessa iltahämyssä tuuhealehtisten varjostavain oksain alla hämäränpeikko ajatteli yksinomaan hyttysiä. Kultaisen kesäpäivän pitkät hiljaiset hetket se oli nukkunut hauskasti riippuen käyristyneen laudan reunasta korkealla vanhan ladon varjoisan kurkihirren alla tuolla niityllä. Siellä oli samalla tapaa riippunut muitakin ruskeita lepakoita sen vieressä pitkien käyrien kynsiensä kannattamina ja samoin kuin sekin kainosti kietoutuneina kokoontaitettujen siipiensä tummaan silkinhienoon kalvoon. Se oli yökköjen yleisesti suosima makuusuoja, tuo hämärä katonharjan alusta, sillä käyristyneen laudan reuna oli sopiva paikka, mihin voi itsensä kiinnittää; sentähden siellä oli suvaittu jonkun verran ahtautta. Kerta toisensa perästä joku lepakoista oli tuntenut olevansa likistyksissä ja herännyt, vikissyt ja pistänyt sivukumppaniaan siipensä luisella kyynärpäällä ja toruskellut tyytymättömänä heikolla äänellä – heikolla, mutta ohuen karkealla ja narisevalla äänellä, joka kuului siltä kuin olisi vetänyt kellorämää käyntiin.
Peikko itse oli sattunut roikkumaan rivin äärimmäisessä päässä, lähinnä päädyn leveätä rakoa, josta pääsi suoraan ulkoilmaan, ja oli useasti ollut vähällä irtautua orreltaan, joten sen osalle oli joutunut tavallista enemmän heräilemistä, tungeksimista ja kellonnarinaa. Kerran tai pari se oli tämän tavattoman valveillaolon aikana häiriintynyt nähdessään ison rotan, joka vaanien hiiviskeli pitkin paksua hirttä sen alla ja kiiluili ylös sitä kohden armottomilla lasimaisilla silmillään. Se inhosi rottia, mutta tietäen olevansa hyvässä turvassa tämän ulottuvilta se ei ollut hätääntynyt. Oli vain kietoutunut siipiinsä ja nukahtanut jälleen vielä vihollisen katsellessakin. Niin oli päivä sittenkin kulunut aika hauskasti.
Iltapäivän tultua se oli herännyt useita kertoja, kavunnut lepatellen päätyraon luo ja tarkastellut ilmaa, kunnes vihdoin, kun aurinko oli melkein painunut matalain kukkulain taa joen toiselle puolelle, se oli tunkeutunut raosta läpi ja sukeltanut kultasinipunervaan hämärään. Kymmenessä minuutissa makuusuojan kaikki muutkin asukkaat olivat sitä seuranneet, ja vanhan ladon kurkihirren alusta oli jäänyt tyhjäksi.
Kummannäköinen olento se oli, tuo pieni ruskea yölepakko – linnun ja hiiren ja peikon sekoitus, hullunkurinen ja kuitenkin kaamea – melkein kuin pikku paholainen, joka torkkui auringonvalon hetket ja heräsi iltahämärissä oikullisiin, kummallisiin toimiin. Sen mitätön ruumis, joka oli erinomaisen hienon, lyhyen, ruskean karvan peitossa, riippui kahden suunnattoman ison pikimustan kalvosiiven välissä. Tämä kalvo, joka oli joustavampi kuin paras kumi, oli pingotettuna tavattoman pitkiksi kehittyneiden käsivarren- ja sormenluiden päälle kuin silkki sateenvarjon kehykselle. Molemmat siivet yhtyivät hännän puolella ja liittyivät myös hentoihin takajalkoihin polveen asti, joka näytti kääntyvän väärään suuntaan. Tukevien lapaluiden välissä oli omituinen, pieni, muodoton pää – pystynenä, kummallisen leveä ja väärä suu, isot litteät korvat ja pienet helmimäiset ilkeästi välkkyvät mustat silmät.
Niin kömpelö ja eriskummainen kuin hämäränpeikko olikin heiluessaan orressaan tai kiivetessään ylös lautaseinää, esiintyi se heti, kun oli pujahtanut illan hämyyn, perin ketteränä, vaikka yhä vielä fantastisena olentona. Kun sillä oli niin laajat ja notkeat siivet, ettei mikään samanpainoinen lintu vetänyt sille vertoja, olivat sen liikkeet ilmassa ihmeellisen nopsat. Lentäen täyttä vauhtia suorassa viivassa se saattoi yhtäkkiä pudottautua kuin kivi tai ampua ylöspäin kohtisuorasta entisestä suunnastaan kuin heittokoneen lennättämänä. Pyörryttävä ja hämmentävä risteileminen tuntui olevan sen luontainen kulkutapa, ja se osasi väistää niin, että tuotti häpeää varpushaukallekin. Ja se olikin hyvä asia, sillä se pyydysti liiteleviä, tanssivia hyttysiä ja muita nopeakulkuisia hyönteisiä, ja äkkiä kimppuun hyökkäävät pöllöt olivat sen erikoisia vihollisia. Tänä iltana sen ladellessa tuoksuavien puiden ympärillä veden reunalla oli ilma, jossa ei tuulenhenkeäkään tuntunut, täynnä hyönteisiä – hyttysiä, varhaisia yöperhosia ja ensimäisiä harhailevia turilaita. Nälkäinen kun oli, se ahmi kaikki, mitä näki. Mutta illan pimetessä, kun jo pahin nälkä oli poissa, kävi se nirsommaksi. Se antoi monen helposti saatavan herkkupalan luiskahtaa aivan huuliltaan ja huvikseen lepatteli pyydystäen jotakin melkein saavuttamatonta. Kerran tarkalla näköaistillaan huomatessaan korkealla lentävän perhosen kaukana puunlatvain yläpuolella vaaleata sinipunervaa taivasta vasten se ampui ylöspäin nopeana kuin ajatus, sieppasi saaliin aivan liitelevän yökehrääjän nokan alta ja hävisi, ennenkuin pettynyt lintu kykeni tajuamaan, mikä sen edelle oli ehtinyt. Toisen kerran pudottautuen kuin luoti se tempasi turilaan taipuvalta ruohonkorrelta, herättäen raivoisaa katkeruutta päästäisessä, joka oli vaaniskellut hyönteistä ja juuri aikonut hypätä sen kimppuun. Luultavasti peikon silmät, joille hämy oli kirkas kuin kristalli, olivat huomanneet hiiviskelevän päästäisen ruohikossa, ja sille tuotti kai omituista iloa temmata tältä saalis. Itse vanhat tornipääskysetkin joskus pettyivät tällä tavoin, kun eksyttävä varjo liihoitteli niiden ohi ja jo melkein saavutettu perhonen salaperäisesti hävisi.
Kun sinipunerva valo sammui taivaalla, jätti hämäränpeikko niittynsä ja lensi myötävirtaa kentän ja pensasaidan yli tilavaan puutarhaan, missä tuuheiden puiden keskellä oli nurmea ja kukkalavoja ja avarakuistinen talo. Täällä lempeä kesäyö loihti esiin huumaavaa tuoksua kasteen kostuttamista ruusuista ja leukoijista, japanilaisista liljoista ja höysteisistä neilikoista, ja tänne hunajantuoksun houkuttelemina yöhyönteiset riensivät parvittain. Pitkin leveätä käytävää puutarhan perällä veden rannalla kasvavien puiden alla kävelivät muuan mies ja tyttö edestakaisin, tytön valkoisen hameen vienosti hohtaessa varjojen keskellä.
Tässä miellyttävässä paikassa liittyi peikon seuraan toinen pieni ruskea yökkö, naaras, kenties sen aviokumppani, ainakin sen leikkitoveri. Se ei vielä ole kyllin ilmaissut yksityiskohtaisia salaisuuksiaan ja kotitapojaan, jotta kykenisimme tässä kohden väittämään mitään varmaa. Vähän aikaa nuo kaksi näyttivät joutessaan pistävän ilmassa tanssiksi kierrellen toistensa ympäri, ylitse ja alitse ja kerran toisensa perästä äkkiarvaamatta lentäen erilleen pitkille pyörryttäville retkille yhtyäkseen erehtymättä taas jossakin kohtauspaikassa yläilmoissa.