Naaras lensi vähemmän kevyesti, vähemmän oikullisesti kuin peikko itse; ja jos joku olisi sen nähnyt läheltä ja hyvässä valossa, olisi hän huomannut, että niin leikkisä kuin se olikin, oli se mitä uskollisin ja hellin pikku äiti, joka kantoi mukanaan kahta pienokaistaan kaikessa karkelossakin. Jollakin omituisella tavalla pienokaisten onnistui niin varmasti pidellä kiinni sen kaulasta, ettei vinhimmissäkään pyörähdyksissä, huimimmissakaan äkkilennähdyksissä niillä ollut vaaraa pudota. Mutta varmaan se oli vilkkaanpuoleinen kokemus poikasille, jotka olivat vielä niin nuoret, ettei niitä uskaltanut jättää kotiin latoon, missä vaaniva hiiri saattoi ne löytää.
Kesken niiden leikkiä lennähti jostakin kaukaa laajasiipinen äänetön olento niiden kimppuun. Kaksi tavattoman isoa, ihan pyöreätä silmää kiilui räpäyttämättä, kalpeahohteisina niitä kohden, ja suunnattomat kynnet, ilkeästi kourien, tuijottivat niitä suunnalta ja toiselta hirveän hiljaisuuden vallitessa. Sekä peikon että pikku äidin onnistui päästä näitä kourivia kynsiä pakoon; niin salamannopeasti ne väistyivät, että pöllön hyökkäys tuntui puhaltaneen ne kuin lehdet syrjään. Silmänräpäyksessä ne hävisivät syvälle oksien keskelle, ja pettynyt pöllö viuhtoi eteenpäin hakemaan vähemmän petollista saalista.
Muutaman hetken kuluttua yököt lepattivat taas esille. Mutta vaikka ne eivät olleetkaan masentuneet, ymmärsivät ne, että varovaisuus oli tarpeen vihollisen vielä ollessa lähitienoilla. Siksi ne siirtyivät leikkimään puutarhan alapäähän, missä mies ja tyttö kävelivät, ja alkoivat kierrellä ja tanssia näiden muihin mietteisiin kiintyneitten ympärillä. Ihmisolennot olivat niiden mielestä vaarattomia ja oikein hyödyllisiäkin pöllöjen pelättimenä.
Äkkiä, peikon hämmästykseksi, tyttö kirkaisi heikosti ja kietaisi joutuin kevyen silkkihuivinsa kauniin päänsä ympärille.
"Ai", huudahti hän hermostuneesti, "tuossa on taas tuollainen kauhea yökkö, joka pyrkii hiuksiini!"
Mies nauroi hiljaa ja veti hänet itseään lähemmäksi.
"Pieni hupakko", sanoi hän, "ei yökköä saisi viekoitelluksi sinunkaan tukkaasi! Sillä on niin huono maku, että se pitäisi tukkaasi erittäin vastenmielisenä."
"Mutta saattaisihan se vahingossa eksyä sinne", väitti tyttö silmien pelokkaina seuratessa miehen käsivarren suojasta kahden tanssivan varjon liikkeitä. "Tiedäthän, että ne ovat melkein sokeita. Ja kun olin pikku tyttö, kertoi hoitajani, että jos joskus yökkö pääsisi hiuksiini, ne täytyisi leikata kokonaan pois, sillä se olisi niin sotkeutunut niihin, ettei sitä millään keinoin saisi irti."
"Hoitajasi on nähtävästi tiennyt tavattoman paljon asioita, joissa ei ole perää", vastasi mies. "Säästät itseltäsi paljon huolta kesä-iltoina, rakkaani, jos pidät mielessäsi, että yököt ovat mahdollisimman kaukana sokeudesta. Ne ovat uskomattoman tarkkanäköisiä, eivätkä koskaan mene harhaan, vaan lentävät ja väistävät tarkemmin kuin mikään lintu. Kumpainenkin noista pikku veijareista osaisi temmata hyönteisen pienen miellyttävän nenäsi päältä hipaisemattakaan sinua siivellään."
"Vai niin!" sanoi tyttö huokaisten helpotuksesta. "Mutta minä en niistä sittenkään pidä. Jospa ne menisivät pois!"