"Niinkuin koko maailma, ne rientävät täyttämään pienimmänkin toivosi", vastasi mies naurahtaen taas, sillä tytön lausuessa viime sanat sekä peikko että sen leikkitoveri liitelivät pois ja hävisivät puitten latvain sekaan.
Se ei johtunut siitä, että ne olisivat ymmärtäneet ihmiskieltä tai että niiden herkät hermokeskukset olisivat saaneet kaukovaikutteisen viestin tytön kauhuntunteesta. Ei ollenkaan. Syynä oli yksinkertaisesti se, että pikku äiti oli väsynyt kaulassaan riippuvien vauvojen painosta ja lentänyt etsimään turvallista oksaa, jonka varaan ne voisi kätkeä muutamaksi hetkeksi.
Korkealla erään hongan tummassa latvassa sai kuppimaisesti kovertunut ontelo haaraantuneessa oksassa pideltäväkseen nuo kaksi pienokaista, jotka jonkin äidiltä saamansa ohjeen mukaisesti litistivät pienet olentonsa puun kuorta vasten pitäen kiinni sen karheudesta. Siellä niitä ei voinut mikään vaara uhata, tuumi pieni äiti. Niin se jätti ne lepuuttaakseen siipiään vielä jonkun hetken vapaassa lennossa ja nauttiakseen taas muutaman hyttysen ja perhosen. Peikko oli katsellut, kuinka toinen pani pienokaisensa oksalle, ja lensi nyt kevein mielin yhdessä sen kanssa hankkimaan muonaa kukkalavoilta.
Tuskin viisi minuuttia ne olivat olleet poissa, kun pikku emo äkkiä sai päähänsä, että vauvat kaipasivat sitä. Korkeassa kaaressa se nopeasti kiiti takaisin männyn latvaan, ja peikko, epäröityään hetken, seurasi sen kintereillä.
Sattumalta oli muuan kärppä, julmat silmät punaisina raivosta ja verenhimosta, pyydystämässä samassa hongassa. Se oli juuri kadottanut oravan jäljet, jota oli seurannut niin läheltä, että oli jo pitänyt sitä omanaan. Se oli jo melkein kuvitellut hampaittensa olevan pienen raksuttajan kurkussa, kun jonkin yöllisen ihmeen kautta – villieläinten maailmassa yö on ihmeitä täynnä – saalis ja jäljet hävisivät. Se oli tapahtunut hongassa, ja raivoisa metsästäjä juoksenteli kaikkialla puussa kadonneita jälkiä hakemassa päättäen olla antamatta sisustaan perään. Se juoksi notkeana ja vinhana kuin käärme pitkin sitä korkeata oksaa, jonka erääseen uloimpaan haarukkaan pikku yökkö oli jättänyt pienoisensa.
Hämäränpeikko ei koko lyhyenä elinaikanansa ollut joutunut todelliseen erimielisyyteen minkään pelottavamman kuin suuren yöperhosen tai turilaan kanssa. Se tiesi hämärästi, mikä vastustamaton ja kauhea hirviö oli tuo pitkä tumma hahmo oksalla; kuitenkaan se ei epäillyt. Kärppä sai kummakseen vasten naamaansa ankaran sivalluksen kovasta siivenkärjestä. Heikosti kiljahtaen se hyppäsi ylöspäin puolet mittaansa haukkaamalla tavoittaen röyhkeätä rauhanrikkojaa. Mutta sen pitkät valkoiset hampaat tapasivat vain ilmaa, ja se oli vähällä menettää tasapainonsa. Toinnuttuaan, raivosta puuskuen, se näki takanaan, melkein ulottuvillaan tumman pienen lepattavan varjon, joka näytti ryömivän oksaa pitkin kuin haavoittunut yökehrääjä. Vetäen itsensä koukkuun yhtä notkeasti kuin ankerias se syöksyi tulenliekin tavoin röyhkeän pienen varjon kimppuun. Mutta juuri silloin varjo hävisi, ja muutaman jalan päässä oksan alapuolella se näki hämäränpeikon rauhallisesti lentelevän edestakaisin. Kärpän kapeaväliset silmät hohtivat kuin palavat hiilet, ja se kiristeli pitkiä valkoisia hampaitaan häpeästä, kun oli joutunut kurjan yölepakon ivattavaksi. Mutta sillä välin oli pieni äiti rauhassa korjannut taas kaulalleen lystilliset vauvansa ja liidellyt niiden kanssa tiehensä pimeyden halki. Toistaiseksi se oli saanut kyllikseen tämäntapaisesta vallattomuudesta; nyt se ajatteli vain, että oli vietävä pienoiset turvalliseen soppeensa ladon katon alle, missä saisi niitä imettää, nuolla niiden silkkistä karvaa ja puhdistaa niiden hentojen pikku siipien hienoja kalvoja kuljettamalla niitä varovasti huultensa välissä.
Jäätyään taas yksikseen hämäränpeikko, kenties kiihtyneenä ja uhkarohkeana onnistuneesta seikkailustaan kärpän kanssa, joutui kohta uuteen kokeeseen. Aivan talon edessä se ajoi takaa suurta perhosta, joka lensi uskomattoman nopeasti. Kovassa hädässään tämä kiiti avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseen. Peikko seurasi rohkeana. Se sai pakolaisen kiinni, kun tämä löi kattoa vasten. Samassa hetkessä palvelija sulki ikkunan. Sitten, huomaamatta tunkeilijaa, hän meni ulos ja sulki oven.
Luullen pääsevänsä ulos yhtä helposti, kuin oli tullut sisään, lensi peikko kiivaasti kalpeavälkkeistä lasia vastaan. Se huumaantui hiukan ja hämmästyi aika lailla. Uudelleen ja vielä kerran se koetti läpäistä kovaa, näkymätöntä estettä, mutta ei sokeasti eikä kauhusta kiihkeänä, kuten lintu olisi tehnyt. Sillä pysyi pää selvänä tässäkin säikähdyttävässä ja odottamattomassa kohtauksessa. Sen tarkka näkö erotti ensi hämmästyksestä saadun täräyksen perästä lasin sen takaisesta ilmavasta tilasta, ja tyynesti se luopui yrittämästä mahdotonta. Sitten se rupesi tarkasti tutkimaan huoneen joka loukkoa ja nurkkaa, mutta niin täsmällinen se nytkin oli näkönsä ja lentonsa puolesta, että vaikka huone oli täynnä kaikenlaisia pikkukatuja, ei sen siipien liike häirinnyt mitään. Se meni joka huonekalun alle, joka kuvan taakse ja tutki väsymättömän huolellisesti tulenvarjostimen, joka oli kesäksi pantu takan eteen. Tämän puuhansa ohella se löysi odottamattoman paljon erilaisia hyönteisiä eikä suinkaan ollut niin hätääntynyt, ettei olisi ahminut joka makupalaa, mikä sen osalle sattui.
Yö kului tähän tapaan tosin hieman levottomasti, mutta ei yksitoikkoisesti. Kun aamuhämärä hiipi ikkunasta sisään ja väri alkoi palata loistavien kurjenpolvien kukkalavoille, silloin peikko heitti turhan haeskelunsa, vaikka ei suinkaan epätoivoisena. Päivä oli sille makuuaikaa. Ripustautuen mukavasti raskaiden verhojen laskokseen huoneen toisessa päässä se nukahti yhtä filosofisen rauhallisena, kuin jos olisi ollut laudallaan vanhan ladon katonharjassa.
Muutamia tunteja myöhemmin kaksi sisäkköä tuli huoneeseen alkaen sitä siivota. Silloin he ottivat alas verhotkin. He puistelivat niitä huolimattomasti, ennenkuin taittoivat ne kokoon, ja heidän kauhukseen putosi niistä esille hämäränpeikko.