"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se pudottikin pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään heitä pöydän toiselta puolen.
"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock. "Siitä tulisi hauska joulunäytelmä."
Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi ylimääräisen palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän huomasi olevansa kovin masentavassa vähemmistössä.
Sillä välin Jimmy Dillihunt, äkkiä katuen epäluuloisuuttaan, oli pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei aiottukaan lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten Jimmyn tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin ansaitakseen tuon palkinnon – jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti ja murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti päällään. Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte laskeutui hitaasti ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja kääntyi mairitellen Jimmyn puoleen.
Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.
"Anna se sille, Jimmy!"
"Et olisi paremmin osannut itsekään!"
"Ansainnut se on sen, totisesti!"
"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa sinua!"
"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta, paitsi Sam Oultonilta.