"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"
Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä. Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-Johnson painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei ollut merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa houkuttelivat ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.
"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan Morgan kynnykseltä.
"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.
"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä", venytteli Babcock.
"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.
Mikä olikin tavallaan totta.
Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle, kuin jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen siilin edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä, kunnes näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi taloa kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se oli löytänyt metsästä.
"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on sinun karhusi eikä minun."
Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi hänelle epämieluisa.