Tähän aikaan nuori kettu sai muutamia yllätyksiä. Eräänä aamuna, kun se sukeltautui esiin katajapensaansa alta varhaisimpina kalpeanpunaisen aamunkoiton hetkinä, se huomasi ihmeellisen, ohuen, kimaltelevan kuoren kuolleilla lehdillä, ja ruskeat ruohot tuntuivat jäykiltä ja haurailta sen askelten alla. Suuresti hämillään se nuuski huurretta ja maisteli sitä, mutta huomasi, ettei sillä ollut antaa kielelle tai nenälle mitään muuta kuin kylmän tuntua.
Ilmakin oli käynyt tavattoman kylmäksi, joten sen ajatukset palasivat sen kaivamalle pesälle. Sekä pakkanen että kimmeltävä huurre haihtui auringon noustessa korkealle; mutta Punakettu ryhtyi siinä paikassa valmistamaan pesäänsä. Sen jälkeen se asusti siinä ja unohti tykkänään katajapensaan alla olevan asuntonsa.
Vähän aikaa tämän jälkeen se tutustui ensi kertaa jääihmeeseen. Eräänä raikkaana, puolihämyisenä aamuna, kun ylempi taivas paraikaa puki ylleen aamunkoiton ensimmäisiä ruusutäpliä, kettu pysähtyi pienelle lammikolle juomaan. Se hämmästyi, kun turpa joutui kosketuksiin jonkin kovan, mutta näkymättömän aineen kanssa, joka asettui kuonon ja veden väliin. Ensiksi se peräytyi varovaisen epäilyn vallassa ja vilkuili joka taholle ympärilleen, nähdäkseen oliko jokin muukin hullusti maailmassa. Sitten se nuuski jäätä ja nuoli sitä tunnustellen; ja lopuksi, käyden rohkeammaksi, se sysäsi sitä niin kovasti kuonollaan, että jää murtui.
Tämä näytti selittävän arvoituksen sen tyydytykseksi, joten se sammutti janonsa ja lähti pyydystelemään. Mutta myöhemmin päivällä sattuessaan juomaan jälleen samalla lammikolla se hämmästyksekseen huomasi, että tuo outo, kova, näkymätön, murtuva aine oli tyystin hävinnyt. Se etsi sitä kiihkeästi ja oli kuin umpikujassa, kunnes löysi muutamia vielä sulamattomia jäännöksiä. Sen jälkeen se oli taas tyytyväinen, näyttäen ajattelevan, että ilmiö oli saanut varsin riittävän selityksen.
Tämä huurteen ja jään ihmetteleminen ei kuitenkaan ollut mitään sen vaivaavan hämmästyksen rinnalla, minkä aiheutti ensi lumen tulo. Vaivaloisen metsästysretken jälkeen, joka oli vienyt alkupuolen yöstä, kettu eräänä aamuna nukkui ohi päivännousun. Sen nukkuessa oli tullut lumi, peittäen maan noin tuuman paksuudelta. Kun kettu pisti kuononsa pesästä, oli pyry jo melkein lakannut, siellä täällä vain jokunen kevyt, myöhästynyt lumihiutale vielä laskeutui hiljaa alas.
Nähdessään ensimmäisen kerran maailman, josta kaikki väri oli äkkiä pyyhkäisty pois, Punakettu peräytyi hätkähtäen — se katosi todella aivan pesänsä pohjille saakka. Häikäisevä ja selittämätön valkeus kauhistutti sitä. Parissa minuutissa kuitenkin uteliaisuus palautti sen rohkeuden, ja se tuli takaisin ovelleen. Mutta edemmäksi se ei uskaltanut. Pistäen varovasti päänsä ulos se katseli joka suunnalle. Mitä tuo valkoinen aines oli, joka peitti kaikki paitsi alastomat, ryhmyiset oksat? Ketusta se näytti höyheniltä. Jos niin oli, oli täällä varmasti ollut suuri metsästys. Mutta ei; ketun kuono ilmoitti sille pian, ettei ollut kysymys höyhenistä.
Nyt se otti sitä vähän suuhunsa ja hämmästyi huomatessaan, että se katosi melkein hetkessä. Viimein se astui ulos tehdäkseen tarkempia tutkimuksia. Mutta harmikseen Punakettu huomasi jalkojensa tulevan märiksi ja kylmiksi. Se kammosi jalkojen kastumista, joten se nopeasti pujahti takaisin pesään ja nuoli ne kuiviksi.
Tunnin tai runsaamminkin Punakettu jurotti ja kummasteli kuivassa pakopaikassaan. Kun sitten ilma leutoni, niin lumi suli paikotellen; kettu tuli ulos ja asteli arkaillen. Mutta aamukauden se oli niin ihmetyksissään, ettei voinut pyydystelläkään. Vasta myöhään iltapäivällä nälkä sai sen unohtamaan sen selittämättömän seikan, joka oli muuttanut maailman muodon, ja pakotti sen taas vakavaan toimintaan. Mutta kun noin kymmenen päivää myöhemmin lumi todella tuli jäisen huurteen kintereillä, oli kettu täysin sopeutunut siihen ja kohteli myrskyä ja pakkasta kumpaakin verrattoman välinpitämättömästi.
Koko tänä aikana Punakettu ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt emoansa tai siskoansa, vaikka se silloin tällöin oli kulkenut niiden jälkien yli, tuntien ne erehtymättä hajusta. Niitä jälkiä se nuuski aina mielihyvällä. Heimolaistensa tavoin silläkin oli halu välttää seuraa, joka helposti aiheutti eripuraisuutta. Sitä paitsi sitä ei lainkaan haluttanut houkutella asiaankuulumattomia alueelle, jota se nyt piti omana erikoisena piirinään. Niin nuori kuin olikin, se oli kuitenkin siksi voimakas ja kaunismuotoinen, että se hyvin kävi oivasta vuoden vanhasta eläimestä. Ja se oli varsin valmis taistelemaan luuloteltujen oikeuksiensa puolesta.
Mutta tämän rauhaisan vapauden saattoi tuskin olettaa kestävän niin, ettei siitä vaadittaisi maksua. Punakettu omisti jotakin, jota monet metsän eläimet kadehtivat — nimittäin pesän, joka oli turvaisa, kuiva ja lämmin. Ketun poissa ollessa olivat sitä tutkineet erilaiset hiipivät kulkijaeläimet — kärppä, murmeli, vesikko ja musta käärme — mutta ne olivat kaikki pitäneet huolta siitä, että olivat sieltä poissa ennen omistajan paluuta. Eräs vanha, äreä murmeli, taistelussa arvettunut veteraani, joka oli yhtä urhea kuin huonotuulinenkin, meni niin pitkälle, että asettui pesän suulle, aikoen taistella sen omistamisesta. Mutta Punakettu sattui olemaan poissa pitkällä metsästysretkellä toisessa laaksossa. Ja kun vanha murmeli oli odottanut parisen tuntia turhaan, niin sen rohkeus häipyi. Se muisti olevan toisiakin pesiä, ellei varastettavissa, niin ainakin kaivettavissa. Ja muisti lisäksi, että sodan seuraukset olivat epäillyttäviä. Se vaelsi alas lähimmälle naurismaalle, missä mustankirjava sekarotuinen sen ryöstöretkellänsä saavutti ja tappoi suurenmoisen tappelun jälkeen. Eikä Punakettu aavistanutkaan, miltä vakavalta taistelulta se oli säästynyt. Voimakas ja viisas kun oli, se epäilemättä olisi voittanut; mutta arpia se siitä olisi kantanut ruumiissaan.