Kun Punakettu eräänä päivänä juosta hölkytti kotiin tyytyväisenä peltokana hampaissaan, huomasi se toisen ketun veresten jälkien vievän ihan edellänsä suoraan pesälle. Nuuskien niitä se älysi, että vieras oli outo. Ja heti epämääräinen vastenmielisyys sai karvat nousemaan pystyyn ketun selässä. Sen mielestä jokainen vierailu oli ainakin tunkeilemista, ellei suoranainen hyökkäys. Se kiiruhti ylös katajapensaalle ja huomasi tungettelijan seisovan puoleksi pesän suusta ulkona, korvat humussa, hampaat näkyvissä, julkeata uhmaa kapeiksi siristettyjen silmien välkkeessä.
Punaketun sydäntä paisutti tähän asti tuntematon intohimo, jossa oli sekaisin loukkausta ja villiä raivoa. Pudottaen peltokanan suustaan se hyökkäsi hiljaa tunkeilijan kimppuun, joka kohtasi toisen kylläkin kernaasti juuri katajapensaan alapuolella. Ei siinä kinasteltu asemasta, vaan molemmat kävivät heti toisiinsa käsiksi, kumpikin hampain ja käpälin; ja punaisena, karvaisena pallona ne kierivät kolmen metrin verran rinnettä alas. Täällä ne iskeytyivät tuimasti kiveä vasten, Punaketun päällimmäisenä raadellessa pahasti vihollisensa kaulaa sivulta.
Kiveä vasten puristettuna oli kutsumaton vieras tappelussa aivan alakynnessä. Sen oma niin kuin vastustajankin veri vuoti silmiin, puoleksi sokaisten ne. Äkkiä se päätteli olleensa väärässä — ja katui nopeasti. Ankarasti läähättäen ja kiemurrellen se vääntelihe ylös, luikahti Punaketun takajalkojen lomitse ja puikki tiehensä. Punakettu kääntyi, katseli sitä hetkisen ja ryntäsi sitä kohti jälleen. Vieras ei pysähtynyt puolustamaan tai antamaan selitystä, vaan loikkasi suoraa päätä lähimmän pensaan yli ja laukkasi viidakon läpi vauhdilla, joka osoitti sen päätöksen vilpittömyyttä. Punakettu seurasi lähes sadan metrin matkan ja sitten, ylen ylpeänä voitostaan, palasi pesälle nuolemaan haavojansa.
Lähemmäs viikon perästä tämän yhteentörmäyksen jälkeen ilmestyi toinen vieras kettu. Punakettu oli juuri lähdössä iltapäiväpyydystelylleen, kun se näki vieraan pysähtyvän epäröiden viidakon laitaan noin kahdenkymmenen metrin päähän pesän alapuolelle. Sen karvat nousivat nopeasti pystyyn, ja sievästi se sipsutteli varpaillaan julman epäkohteliaana ja valmiina uuteen tappeluun. Mutta vieraan ryhdissä ei näkynyt minkäänlaista vihamielisyyttä. Se ilmaisi pikemminkin epävarmuutta ja paon aikeita.
Niinpä tapahtui, että kun Punakettu läheni sitä, hänen vihamielisyytensä alkoi lauhtua, kunnes hänen lähenemisensä johtui melkein yksinomaan halusta saada selville, mitä vieras tahtoi. Äkäisen pystyt harjakset niskassa ja harteilla painuivat alas ja vaarallinen välke hävisi sen vilkkaista silmistä. Varpaisillaan odotteleva vieras näytti koko ajan olevan aikeissa paeta, mutta se ei sitä tehnyt, vaan katseli yhä olkansa yli Punaketun lähenemistä.
Kun Punakettu huomasi olevansa kuuden metrin päässä arasta vieraasta, niin se pysähtyi ja istahti maahan, pää kenossa, suu puoliavoinna, kieli suusta riippuen, naama suopean, mutta innokkaan mielenkiinnon perikuvana. Vieras, naaraskettu, nähtävästi taas jonkin verran tyyntyneenä, uskalsi nyt itsekin istahtaa maahan, kääntyen niin, että oli Punakettuun päin. Tässä asennossa ollen ne silmäilivät toisiansa hiljaa minuutin tai pari hyväntahtoisina molemmin puolin. Sitten Punakettu hypähti reippaasti pystyyn, hölkytti vieraan luo ja nuuski sitä sydämellisesti. Molemmat näyttivät ylen tyytyväisiltä tapaamisen johdosta. Hypeltyään yhdessä muutaman minuutin ajan ja ajettuaan toisiaan ne kulkivat rinnatusten viidakon halki, nähtävästi haluten ruveta pyydystelykumppaneiksi.
Täynnä ylpeyttä ja riemua, joka oli aivan uutta Punaketun sydämelle, se juosta hölkytti eteenpäin katse kiinnitettynä vierellä kulkevaan hentoon toveriin, silmäkulmat rypyssä ja suu auki, typerää tyytyväisyyttä ilmaisten. Mutta nuori naaraskettu piti silmänsä ja ajatuksensa vireillä halukkaana pyydystelyyn ja silminnähtävästi välinpitämättömänä voitostaan. Milloin se hyökkäsi varomattoman, ruokaa etsivän hiiren kimppuun, milloin anasti vioittuneen pulmusen, kun lintu pakokauhun valtaamana hyppeli katajapensastiheikön suojaa kohti. Ja vihdoin, hiipien kuvaamattoman taitavasti suunnattoman suuren pyökkipuun ympärillä, se nappasi unisen kaniinin, jonka sen taitava kuono oli keksinyt.
Sen taito ja urhoollisuus ilahduttivat Punakettua ylen määrin. Ja kun nuo kaksi herkuttelivat yhdessä veren tahraamalla lumella, vahvisti niiden toveruuden pitkäkorvaisen saaliin veri.
Tämän saaliin saatuaan kettupari kääntyi takaisin kotiinpäin, tehden pitkän kierroksen, joka vei ne lähelle asutuksen liepeitä. Täällä kohtalon sallimasta sekasikiö metsäkoira keksi niiden verekset jäljet Tavatessaan laiskasti tietä myöten, mennen vierailulle toverinsa, mustankirjavan sekarotuisen taloon. Niin veres ja niin houkutteleva oli haju, ettei se malttanut odottaa seuraa, vaan päästi iloisen haukunnan ja ryntäsi metsään yksinänsä.
Punakettu tovereineen oli vähemmän kuin puolen mailin päässä tieltä, kun tuo pahaenteinen ääni kohosi kuulakkaaseen, kylmään ilmaan. Ne pysähtyivät heti, seisoivat kumpikin jalka koholla liikkumattomina kuin kuvapatsaat ja kuuntelivat arvostellen. Haukunnassa erottui vain yksi ääni. Ilmeisesti oli vain yksi vihollinen niitä takaa-ajamassa. Ne katsoivat toisiinsa kysyvästi ja näyttivät keskustelutta ymmärtävän toisensa. Sitten ne taas jatkoivat matkaansa juosta hölkyttäen kenties hiukan nopeammin kuin ennen, mutta ei suinkaan paeten. Punaketun hento toveri näytti kadottaneen luontaisen arkuuden, jota se oli osoittanut muutamaa tuntia aikaisemmin.